s. 14.10.1905 Piippola — 30.9.1955 Piippola. Haanpää hukkui Isoon Lamujärveen.

Suutari oli tullut taloon, kulkevainen suutari, mistä kaukaa lienee ollutkin. Isäntä sattui tosiaankin sille päälle, että otti hänet töihin, vaikka hän tavallisesti suhtautui hyvin epäluuloisesti ja varovaisesti kaikkiin outoihin, irtaallaan kulkeviin ihmisiin. Ehkäpä talossa oli tiukka kenkien tarve, sillä märkä syksy oli päälle painumassa.

Vuotanippu siis romautettiin lattialle. Laiha ja kellertävä suutari hiaisi veistään hihnaan ilmiömäisen notkein rantein, ja nahkan haju täytti koko tuvan kirpeänä ja pirteänä. Koko talon, sen väen, näytti vallanneen elähdyttävä pirteys: vieras ihminen, oudot kasvot, uusia puheita... Sen tunteen voi ymmärtää vain maalla, missä outo ihminen on tapaus, missä monesti on perin juurin kyllästytty tuttuihin kasvoihin, missä ikuiset naapurit ihan etovat sydäntä, koska eivät voi tarjota mitään yllätyksiä, mitään salaisuuksia.

Tämä tunne oli vallannut myös talon pojan, Antin, alle kymmenvuotiaan, jolle elämän muutenkin olisi pitänyt olla uusi ja ihmeellinen asia. Hän voi pitkät tovit tuijotella suutarin kellertävää naamaa, hänen taitavien käsiensä nopeita pikilangan nykäisyjä, koko hänen meininkiään, joka kävi, niinhän sanottiin, kuten luomisen työ. Sitten hän vielä oli suustaan pääsevä mies, kuten usein on suutarien suhteen asian laita. Hänellä oli loputtomiin juttu ja ihmisistä ja tapauksista ja paikkakunnista, joita ei olisi tiennyt olevan olemassakaan. Ellei muuta kuulijakuntaa ollut, niin hän voi jutella tälle pahaiselle pojallekin, ja silloin Antin sydän paisui miehuuden tunnosta: näin me miehet, me suutarin kanssa keskustelemme...

Mutta varsinkin yksi seikka teki tämän suutarin Antin mielestä viehättäväksi ihmemieheksi. Paitsi valtavaa työkalusäkkiään hänellä oli mukanaan myös toinen pussi, jonka suusta pisti näkyviin hoikkana, sirona, maalailtuna, ylväänä — viulun kaula. Niin, Antti oli päässyt siitä selville: se oli viulu, soittokoje. Kuinka Antti oli tuijotellutkaan kaulan ylimielistä kaarretta, mustia nappuloita, kirkkaita kieliä. Eikä hän kyllästynyt katsomaan kaulan outoa punerrusta edes sittenkään, kun viulupussi oli nostettu korkealle katonrajaan kuivumassa olevien lautojen päälle. Sieltä sen kaula pilkotti, ja Antti ajatteli, että kunpa suutari ottaisi sen käsille, soittaisi...

Voi, se oli turha toivo. Sen Antti tiesi, sillä hänen äitinsä, talon emäntä, oli niin sanottuja uskovaisia ihmisiä. Soitto, peli, oli kauhea asia, synti, maailmallista koreutta, josta taivaan isäkin rankaisi raskaalla kädellä. Tämän suutari oli varmaankin saanut tietää, eikä hän sen vuoksi ottaisi tässä talossa viuluaan esiin erehdyksessäkään. Siksi hän oli sen nostanut tuonne korkealle lautojen päälle, ettei se siellä loukkaisi ketään.

Mutta turha, hiuduttava himo ei hellittänyt: kunpa kuulisi viulun soivan, kuulisi nuo syntiset äänet, jotka ovat oikean ihmisen korvilta kielletyt! Antti ei ollut koskaan kuullut soittoa. Niin äiti oli saanut varjelluksi lapsensa maailman pahuudelta. Tuo oli ensimmäinen soittokoje, viulu, jonka Antti oli nähnyt, ja siitäkin hän oli nähnyt vain kaulan, ikään kuin ihmisen pään, joka näkyy vaatteiden sisästä. Kunpa edes näkisi sen kuten riisuutuneen ihmisen kaikessa alastomuudessaan ...

Niin vaivaa ihmisenlasta kielletty hedelmä. Ehkäpä äiti arvasi, että synti on väijymässä oven edessä, sillä hän sanoi useinkin hääriessään askareissaan:
— Pois poika, sieltä nokottamasta! Syltä sijaa suutarille!
Hän luultavasti ajatteli, että tuo suutari oli outo maailmankulkija, joka tietenkin puhuu paljon turhia ja jumalattomiakin. Antin oli toteltava, mutta heti ensi tilaisuudessa hän palasi kuuntelemaan suutarin juttua, tirkistelemään viulun punertavaa kaulaa, mustia nappuloita, kirkkaita kieliä ...

Sitten lauantai-iltana hän kuuli miesten, talon palkkalaisten ja muiden, juttelevan ja päättävän, että kylvyn jälkeen mennään johonkin torpukaiseen ja keitetään kahvia ja suutarin pitää ottaa viulu mukaan ja soittaa. Se käypi päinsä siellä suruttomissa mökeissä, joissa elämä ja maailma otetaan väljästi.

Heti kun tämä puhe ja päätös oli tullut Antin korviin, oli myös hänen syntiinlankeemuksensa kypsä ja varmasti tapahtuva asia. Ei sille mitään mahtanut: hänen oli karattava miesten jälkeen pimeään syysiltaan.

Mikä juhlava tunnelma tuossa tummaisessa mökissä, jota valaisi vain hellatuli! Siinä mökin eukko pukiminaan punarantuinen alushame keitteli kahvia. Suutari tarttui viuluun, rapsutteli, viritteli, ja sitten ensimmäiset äänet ikään kuin hypähtivät viulun kieliltä. Mitä ääniä, mitä mutkia ja liverrystä: kaikki taivaan linnut olivat tehneet pesänsä suutarin viuluun... Oliko tämä sitä syntiä? Antti ei tietänyt. Ei hän sellaisia edes ajatellut, vaan unohtui kuuntelemaan, ahmimaan, katsomaan käyrän taitavia liikkeitä, sormien hyppelyä viulun kielillä...

Mutta kaikesta maailmallisesta ilosta ja nautinnosta on kalliisti maksettava. Sen Antti tiesi jo surullisella paluutiellä astellessaan miesten kintereillä, haparoiden läpitunkemattomassa pimeydessä. Mitähän äiti nyt sanoo? Liian myöhään se kysymys tuli hänen mieleensä... Lisäksi miehet surkuttelivat häntä, salaisesti pilkaten. Mitenkähän poikaparalle käynee: kaikkia tuhlaajapoikia ei oteta vastaan soiton ja hypyn kanssa!

Äiti oli tietenkin odottamassa murhemielellä, ihan itkeskellen: nyt jo poika synninteillä, kuuntelemassa jonkin pirunviulun kitinää. Suuri häpeä tämä oli hänelle, uskoa tunnustavalle äidille. Suuri tuska ja hätä oli hänen sydämessään, eikä hän aikonut vitsaa säästää ja vihata lastaan. Rakkaalla ja raskaalla kädellä hän sitten tapsutteli karahkalla poikansa paljaita pakaroita, niin ettei vähän ollut. Kaikessa murhemielessään ja uskovaisuudessaan hän osasi sanoa myös mieleenpainuvia sanoja:
— Näin sitä soitetaan!
Näin tuo hurskas nainen kaikessa totuudessa kitki synnin juurta ja jakoi synnin palkkaa, ja hänen sydämessään rakkaus ja viha sekautuivat merkillisellä tavalla toisiinsa.

Mutta Antin myrtyneessä mielessä syntyi vain hätäinen ajatus, että jos viulunsoitto oli synti, niin silloin synti oli kaunis ja iloinen ja miellyttävä asia, mutta jumalisuus ja hurskaus oli pahaa ja pelottavaa. Ensi kerran hänen mielessään syttyi voimaton kapinamieli aikuisten ihmisten, vanhempain, hirmuvaltaa vastaan.

Juomut ja kirvely haihtuivat pian hänen ihonsa pinnalta, mutta syvälle hänen sydämeensä jäi katkeruus, ja kauan hän käveli pienenä, synkeänä Kainina.

Myöhemmin, paljon myöhemmin, sitten kun hän sai jo itse mahdollisuuksien mukaan joko tehdä syntiä tai olla tekemättä, sitten jälkeenpäin hänelle kyllä selkisi, ettei se suutarin soitto, joka oli kuulostanut niin ihanalta, ettei se taitanutkaan kovin hääviä olla. Saattoipa olla niinkin, että siihen olisivat soveltuneet erään toisen uskovaisen sanat huonolle pelimannille: se ei ole mitään, ei kerrassaan mitään; siitä ei tulisi synti, vaikka kirkossa soittaisi...

Mutta synnistä se vain oli käynyt ja synnin palkankin hän oli siitä saanut: jotakin oli särkynyt ja kuollut.