Arkadi & Boris Strugatski

Suom. Marja Koskinen, WSOY 1979. ISBN 951-0-09215-0. Ven. alkuteos Trudno bit bogom (1964).

Romaani on kuvitelma kaukaisesta planeetasta, jolla julmat, keskiaikaiset tavat vallitsevat. Korkeamman kehityksen piiristä on lähetetty sinne tiedemiehiä tarkkailijoiksi, ja heidät vastaanotetaan eräänlaisina jumalina. Jumalten vaikeus on siinä, että näkivät he mitä tahansa, he eivät saa puuttua asioihin. Tämä muodostaa päähenkilölle Don Rumatalle syvän moraalisen ongelman. Hän tietää, että vieraan yhteiskunnan asioihin sekaantuminen olisi äärimmäisen vaarallista. Mutta voiko pysyä puolueettomana ja vain katsella sivusta, kun väkivalta kukoistaa, valistus ehkäistään, tiedemiehiä ja kirjailijoita vainotaan?

Ote kirjasta (s. 210—213) Rumata ponnistelee oman moraalisen ongelmansa kanssa ja kyselee viisaalta Budah-vanhukselta:

Budah hyrähti nauruun.

— Jos voisin kuvitella itseni jumalaksi, minusta tulisi sellainen!
— Entäpä jos voisitte antaa neuvoja jumalalle?
— Teillä on rikas mielikuvitus, totesi Budah tyytyväisenä. — Se on hyvä. Osaatteko lukea ja kirjoittaa? Mainiota! Ottaisin teidät mielihyvin oppilaakseni...
— Te imartelette minua... Mutta siltikin, millaisen neuvon antaisitte kaikkivoivalle? Mitä kaikkivoivan olisi mielestänne syytä tehdä, jotta voisitte sanoa: kas nyt on maailma suotuisa ja hyvä?

Budah heittäytyi vasten tuolinsa selustaa hyväksyvästi hymyillen ja risti kädet vatsansa päälle. Kira katseli häntä ahnaasti.

— Noo, kaikin mokomin, hän sanoi. — Minä sanoisin kaikkivoivalle: "Luojani, en tunne suunnitelmiasi, mahdollisesti tarkoituksesi ei olekaan tehdä ihmisistä hyviä ja onnellisia. Halua siis sitä! Se on niin yksinkertaista saavuttaa! Anna ihmisille kylliksi leipää, lihaa ja viiniä, anna heille katto päänsä päälle ja vaatetus. Kadotkoon nälkä ja puute ja samalla kaikki se, mikä erottaa ihmisiä."
— Ja siinä kaikki? uteli Rumata.
— Tuntuuko se teistä vähältä?

Rumata pudisti päätään.

— Jumala vastaisi teille: "Ei se koidu ihmisille hyväksi. Sillä teidän maailmanne mahtavat ottavat heikoilta sen minkä minä olen heille antanut, ja heikot pysyisivät edelleen kerjäläisinä."
— Minä pyytäisin jumalaa varjelemaan heikkoja. "Saata järkiinsä hallitsijat", minä sanoisin.
— Julmuus on voima. Julmuuden menetettyään hallitsijat kadottavat voimansa ja heidän tilalleen astuvat toiset julmat.

Budah ei enää hymyillyt.

— Rankaise julmia, hän lausui tiukasti. — Jottei voimakkaiden tekisi mieli olla julmia heikkoja kohtaan.
— Ihminen syntyy heikkona. Voimakas hänestä tulee vasta kun hänen ympärillään ei ole ketään häntä voimakkaampaa. Kun voimakkaitten joukosta rankaistaan julmia, heidän tilalleen astuvat heikoista vahvimmat, jotka hekin ovat julmia. Näin jouduttaisiin rankaisemaan kaikkia, enkä minä halua sitä.
— Sinä näet paremmin, kaikkivoipa. Teepä silloin yksinkertaisesti siten, että ihmiset saisivat kaiken, eivätkä anastaisi toisiltaan sitä minkä meille annat.
— Eipä koituisi sekään ihmisten hyväksi, huoahti Rumata. — Sillä kun he saavat kaiken lahjaksi minun käsistäni, he unohtavat työn, kadottavat elämän maun ja heistä tulee minun kotieläimiäni, joita minun on pakko ruokkia ja vaatettaa ikuisesti.
— Älä anna heille kaikkea kerralla! sanoi Budah kiihkeästi. — Anna vähin erin, asteittain!
— Vähin erin ihmiset ottavat itsekin kaiken tarvitsemansa.

Budah hyrähti hämilliseen nauruun.

— Niin, minä näen ettei se ole niin yksinkertaista, hän totesi. — Jotenkin vain en ole tullut ajatelleeksi näitä asioita... Olemme nähtävästi käyneet lävitse kaiken. Tosin — Budah liikahti eteenpäin — vielä on muuan mahdollisuus. Tee niin, että ihmiset ennen muuta rakastaisivat työtä ja tietoa, jotta työstä ja tiedosta tulisi heidän elämänsä ainoa sisältö!

Totta, sitä on meidänkin tarkoituksemme kokeilla, mietti Rumata. Soveltaa joukkomittaista hypnoinduktiota, positiivista demoralisointia. Hypnosäteilyttimet kolmeen ekvaattoritasolla liikkuvaan tekokuuhun...

— Saattaisin toteuttaa senkin, Rumata totesi. — Mutta onko syytä riistää ihmiskunnalta sen historia? Kannattaako vaihtaa ihmiskunta toiseen? Eikö se merkitsisi samaa kuin pyyhkäistä ihmiskunta maan päältä ja luoda sen tilalle uusi?

Budah pohti vaiteliaana otsa rypyssä. Rumata odotti. Ikkunan takana alkoivat taas kirskua vankkurit valittavasti. Budah virkahti hiljaa:
— Silloin, herra, pyyhkäise meidät maan päältä ja luo uudestaan entistä täydellisemmiksi... tai, vieläkin parempi, jätä meidät ja anna meidän kulkea omaa tietämme.
— Sydämeni on täynnä sääliä, sanoi Rumata. — Niin en voi tehdä.