Eila Kivikkaho

Eila Sylvia Sammalkorpi

Eila KivikkahoS. 8.2.1921 Sortavala — 21.6.2004

 

Arvostelu

Hyvä Jumala, miten he erehtyvät!
Ketkä erehtyvät? Ketkä eivät!
Joka opissa harha karskahtaa.
Kiven kätkevät kaikki leivät.
Kiven suuren vain helpommin esille saa,
ja niellä voi pienemmät.

Ylistyslaulu yksinäisyydelle

Kaikki puistikon perhot henkiin
suuteli aurinko hellä.
Tie oli kirkas lähteä matkaan,
loitolle käyskennellä.

Maltoinko lähteä? — Vilisi tuttuja,
nousi hattuja, näkyi nuttuja,
silmille hymyjä, korville juttuja.
Valo se selkeni, varjoni koveni,
tyhjää tykytti poveni.

Vasta illalla puistikosta
loittoni syrjemmä tieni.
Joen rannalla, tuulen alla
kahisi kaislikko pieni.

Rannalla mitään ei kovaa, kankeaa!
Nukkaisna varjoni kaisloihin lankeaa.
Onko ollutkaan tyhjyyttä ankeaa?
Veen hymy hypnotisoiva ja heleä:
hyvä näin olla ja eleä...

Yö on tullut. Jo tuuli uupui
pehmoisen pimeän syliin.
Rannan kosteahuulinen usva
hiipii jo joelta kyliin.

Suloista joskus näin olla sokea,
hämärän hiusten hyväily kokea,
kuunnella yöllistä, hiljaista jokea,
tuntea turvallisemmin kuin näkevä:
maa on varma ja väkevä.

Oksan lailla

Oksan huojuvan lailla
koski olkaani
tarkoitusta vailla
äsken kätesi.

Tunsitko: voimasi lähti.
Tiesitkö: vavahdin.
Niinkuin lentotähti
syöksyvä aaltoihin

upposi olkapäähän
kätesi kosketus.
Jäihän sinulle, jäähän
siitä aavistus?

Eihän se ollut, sano,
sattuma viimeinen?
Vaikka en ääneen ano.
Vaikka väistin sen.

Tyyntä

On lehvien siimes hellä
ja tuuli suloinen.
On rauha kynnyksellä
ja astuu yli sen,

se istuu päähän penkin
ja siihen viivähtää,
siunaa kumpaisenkin
ja ainiaaksi jää.

Saaren murhe

Kun olin luoto vasta, usviin upposin.
Pehmeä peitti lasta sormin suloisin.

Murheita jos itkin, tunnit tuutivat
lainein loivin, pitkin: miksi vaikerrat.

Voi että kasvoin siitä saarten suuruuteen.
Ei nyt usvat riitä, auta laulut veen.

Niinkuin kireä jänne tempoo jokainen
runko, joka tänne syöpyi juurtuen.

Liian paljon puita. Voimani juuret juo.
Tunnit tuutivat muita, menevät muitten luo,

laulavat luona muitten, missä on valo ja avaruus.
Minua peittää puitten varjojen valottomuus,

mykkyys vaikerteluitten, apea aikuisuus.
— Kun olin luoto vasta, usviin upposin...

Tuska

Tuska on suurta. Kyllä. Niin.
Mutta sen pieneksi pilkoin.
Aion sen tanssia sammuksiin
kapein, kepein nilkoin.

Kun kerroin siitä,
se väheni.
Jos vaikenin,
taas se läheni.

Siis sanojen tanssia annan
kuin hienon, hienon sannan.
Kuivina lehtinä lennätän pois
sen mikä latvassa painaa.
Hukkaan, vaikka se kallista ois.
Tuska on aina vain vainaa.

Kokoelmia

  • Sinikallio 1942
  • Viuhkalaulu 1945
  • Niityltä pois 1951
  • Venelaulu 1952
  • Parvi 1961
  • Kootut runot 1975
  • Ruusukvartsi 1995

Kivikkaho suomensi myös runoja sekä kymmeniä lastenkirjoja ja satuja.

Etusivu > Kirjallisuus | Sähköposti

1998-07-06— 2004-06-23