Lucy Maud Montgomery

Kanadalainen Montgomery kirjoitti tämän hulvattoman hauskan romaanin v. 1926 — ainoan, joka sijoittuu täysin hänen rakastetun Prinssi Edwardin saarensa ulkopuolelle.

Sininen linna kertoo 29-vuotiaan "parantumattoman" vanhanpiian Valancy Stirlingin soveliaasta, pitkäpiimäisestä ja ikävän nuhruisesta elämästä Muskokassa, Ontariossa. Hän pakenee sitä unelmiensa siniseen ilmalinnaan, jossa hän on kaunis, hurmaava, ihailtu ja rakastettu — kaikkea mitä hänen todellisesta elämästään puuttuu.

Saadessaan kuulla lääkäriltä olevansa kuolemansairas ja että hänellä on vain vuosi elettävänä, Valancy nousee kapinaan saadakseen oikein kunnolla elää hiukan aikaa ennen kuolemaansa. Hän lakkaa yrittämästä miellyttää muita ja päättää siitä lähtien miellyttää vain itseään.

L. M. Montgomeryn virkistävä ja viihtyisä tarina on nykyaikainen satukertomus tarkkanäköisen Valancyn kapinasta Stirlingin klaanin valehienostoa vastaan, hänen uudesta elämästään ja kasvavasta rakkaudestaan seudun erakkoon ja syntipukkiin Barney Snaithiin.

"Ihmiset, jotka eivät pidä kissoista, näyttävät aina ajattelevan, että on
jokin erikoinen hyve olla pitämättä niistä."

Luku 1 alkaa näin:

Valancy heräsi aikaisin, tuolla elottomalla, toivottomalla hetkellä, joka on juuri päivänkoiton edellä. Hän ei ollut nukkunut kovin hyvin. Silloin ei yleensä nuku hyvin, kun seuraavana päivänä täyttää kaksikymmentä yhdeksän vuotta ja on naimattomana sellaisessa yhteiskunnassa ja ympäristössä, jossa naimattomaksi jäävät yksinkertaisesti ne, joiden ei ole onnistunut saada miestä.

Deerwood ja Stirlingit olivat jo aikoja sitten alkaneet pitää Valancya toivottomana vanhanapiikana. Mutta Valancy itse ei ollut milloinkaan täysin luopunut eräänlaisesta typerästä, häveliäästä pikku toiveesta — ei milloinkaan, ennen kuin tänä märkänä, kauheana aamuna, jolloin hän heräsi siihen tosiseikkaan, että hän oli kaksikymmentäyhdeksän-vuotias ja ettei kukaan mies ollut halunnut häntä itselleen.

Niin, siitäpä kenkä puristi. Valancy ei välittänyt kovin paljon siitä, että hän oli vanhapiika. Hän ajatteli, että vanhanapiikana olo ei lopultakaan voinut mitenkään olla yhtä kauheata kuin naimisissaolo setä Wellingtonin tai Benjamin-sedän tai vaikkapa Herbert-sedän kaltaisen miehen kanssa. Häntä katkeroitti se, ettei hänelle ollut milloinkaan annettu mahdollisuuttakaan olla muuta kuin vanhapiika. Ei kukaan mies ollut koskaan halunnut häntä omakseen.

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, kun hän makasi siinä yksin, pimeyden hieman hälvetessä. Hän ei uskaltanut antaa itkulleen sitä valtaa kuin olisi halunnut, ja siihen oli kaksi syytä. Hän pelkäsi, että itkeminen aiheuttaisi uudelleen selalisen tuskakohtauksen, jota hän oli tuntenut sydämen tienoilla. Hänellä oli ollut sellainen puuska sen jälkeen kun hän oli mennyt vuoteeseen - se oli ollut melkoista pahempi kuin hänellä oli vielä koskaan ollut. Ja hän pelkäsi, että hänen äitinsä huomaisi aamiaisella hänen punaiset silmänsä ja ahdistaisi häntä turhantarkoilla, itsepintaisilla moskiitonpureman tapaisilla kysymyksillä, jotka tähtäsivät itkun syyhyn.

"Entäpä", ajatteli Valancy irvistäen rumasti, "jos vastaisin yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti: 'Itken, kun en voi päästä naimisiin.' Kuinka äiti kauhistuisikaan, vaikka onkin alituisesti häpeissään vanhapiikatyttärensä vuoksi."

Mutta ulkonaisista muodoista täytyi pitää kiinni. "Ei ole", näin saattoi Valancy kuulla äitinsä teeskennellyn, käskevän äänen vakuuttavan, "ei ole tytölle sopivaa ajatella miehiä."

Ajatellessaan äitinsä ilmettä Valancy alkoi nauraa, hänellä oli näet huumorintajua, mitä kukaan hänen sukulaisistaan ei aavistanutkaan. Valancyssa oli muutoin paljonkin sellaista, mikä kukaan ei aavistanut. Mutta hänen naurunsa oli hyvin pinnallista, ja pian hän makasi vuoteessaan, kokoonkyyristyneenä, mitättömänä pienenä hahmona, kuunnellen kuinka sade valui ulkona, ja katsellen kuvottavaa vastenmielisyyttä tuntien, kuinka kylmä armoton valo hiipi hänen rumaan, kurjaan huoneeseensa.

Osia luvusta 31

Lokakuu. Mistawisin ympärillä loistava värikomeus, johon Valancy upotti sielunsa. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut mitään niin komeata. Suuri, värillinen rauha. Sininen, tuulten löyhyttelemä taivas. Auringonpaiste nukkui tuon keijukaismaan metsänaukeamissa. Pitkät unelmoivat purppuraiset päivät meloivat raukeasti pitkin rannikkoja ja ylöspäin pitkin karmosiininpunaisia ja kultaisia jokia. Taivaalla oli unelias punainen metsästäjän kuu. Hurmioituneet myrskyt riistivät lehdet puista ja kasasivat ne pitkin rantoja. Kiitäviä pilvenvarjoja. Oliko rintamaiden kauniilla, hyvinvoivilla maisemilla mitään tähän verrattavaa?

Marraskuu. Muuttuneissa puissa oli kaameata taikavoimaa. Synkät punaiset auringonlaskut liekehtivät savuisessa karmosiininpunassa lännen kukkuloiden takana. Oli suloisia päiviä, jolloin ankarapiirteiset metsät olivat kauniita ja miellyttävän näköisiä ja niissä oli ristissä käsin ja suljetuin silmin istuvan ihmisen arvokasta tyyneyttä — päiviä täynnä hienoa kalpeaa auringonpaistetta, joka siivilöityi katajapuiden myöhäisen lehdettömän kullan läpi ja kimalteli harmaiden pyökkien keskellä valaisten ikivihreät sammalpenkereet ja sulkien syleilyynsä mäntyjen rivistöt. Päiviä, jolloin korkealle kaartuva taivas oli tahraton ja turkoosinvärinen. Päiviä, jolloin hauras alakuloisuus näytti riippuvan maiseman yläpuolella ja unelmoivan järven tienoilla. Mutta oli myös suurten syysmyrskyjen villin mustia päiviä, ja niiden jatkona oli koleita, märkiä, vettävirtaavia öitä, jolloin männyistä kuului noitien naurua ja mantereen puista puuskittain tulevaa valitusta.---

---Talvi oli kaunis, melkein sietämättömän kaunis. Kirkkaan loistavia päiviä. Illat olivat kuin lumouksen maljoja — talven viinin puhtainta satoa. Öillä oli tähtitulensa. Kylmiä ihania talvisia auringonnousuja. Suloisia jääruusuja kaikissa Sinisen linnan ikkunoissa. Kuunvaloa hopeanhuurteisissa koivuissa. Epäsäännöllisiä varjoja tuulisina iltoina, rikkinäisiä, kiemurtelevia, haaveellisia varjoja. Suurta hiljaisuutta, ankaraa ja etsivää. Jalokivikoristeisia rosoisia kukkuloita. Aurinko tulvahti äkkiä harmaiden pilvien läpi pitkän valkoisen Mistawisin yli. Jäänharmaita, lumituiskujen keskeyttämiä hämäriä, jolloin heidän kodikas asuinhuoneensa tuntui tulenliekin synnyttämine peikkoineen ja salaperäisine kissoineen vielä kodikkaammalta kuin koskaan ennen. Jokainen hetki paljasti uusia salaisuuksia ja ihmettelyn aiheita.

---"Talvisten metsien kaikki värivivahdukset ovat erittäin herkkiä ja haihtuvia", Valancy muisteli lukeneensa. "Kun lyhyt iltapäivä menee menojaan ja aurinko juuri koskettaa kukkuloiden huippuja, näyttää kaikkialla metsissä olevan yltäkylläisyyttä, ei värin, vaan värin hengen yltäkylläisyyttä. Lopulta ei todellisuudessa ole muuta kuin puhdasta valkoista, mutta katselija saa sen vaikutelman, että ruusu ja orvokki, opaali ja heliotrooppi yhdistävät värinsä sadunomaiseksi sekoitukseksi rinteillä, metsälaaksoissa ja metsämaan kaarteissa. Tarkastelija tuntee varmasti, että väri on siinä, mutta kun katsoo sitä suoraan, on se poissa. Syrjäsilmällä huomaa, että se piilottelee tuolla toisella puolella, paikassa, jossa hetki sitten ei ollut muuta kuin kalpeaa puhtautta. Ainoastaan silloin, kun aurinko on laskemassa, näkyy todellista väriä kiitävän hetken ajan. Silloin punaväri virtaa lumen yli ja värjää kukkulat ja joet ja sytyttää mäntyjen latvat liekkeihin. Tämä kirkastus ja ihanuus kestää vain muutaman minuutin — sitten se on poissa."---