Eräällä Söderin takapihalla istuu nainen pakkilaatikolla näyttäen siltä kuin hänellä olisi jotakin tärkeätä ajateltavaa. Vanhassa puutarhassa lauta-aidan toisella puolen kulkee mies levottomasti edestakaisin. Kumpikin tietää varsin hyvin toisensa läsnäolon. Välimatka on niin lyhyt, että he ääntään korottamatta voisivat puhella keskenään, ja heillä onkin aika paljon sanottavaa toisilleen. Mutta nainen on pyytänyt hetken ajatusaikaa. Hänen täytyy tehdä päätöksensä, eikä hän vielä tiedä millaiseksi se on muodostuva.

Juuri siksi miehen on vaikea pysytellä hiljaa. Hän maleksii edes takaisin huonosti hoidetulla käytävällä ja odottaa vastausta.

Sattuma vie yhteen kaksi keski-ikäistä, outoa ihmistä. Mistä johtuu, että he eivät sivuuta toisiaan välinpitämättömästi tervehtien. Onko siihen aina syynä vastustamaton vetovoima? Eikö siihen vaikuta myös se kappale elämän menoa, joka heillä on takanaan?

Ennen maailmassa nimitettiin elämää toisinaan erämaavaellukseksi. Se vertaus on nykyään tietenkin melko pölyisen tuntuinen. Mutta se ilmaisee kuitenkin paljon. Jos saisi käyttää sen kaltaista kuvakieltä, voisi selittää ja perustella tilannetta suunnilleen näin:

Jos ne kaksi jotka kohtaavat ovat kulkeneet erämaiden läpi, he kenties näkevät toisissaan keitaan mihin he aina kuvittelevat kaivanneensa. Ehkä tuo keidas on vain kangastus, ehkä se on todellinen. Mutta sinä hetkenä kun he näkevät sen, se on joka tapauksessa todellinen heille. Ja mitä raskaampi erämaavaellus on ollut, sitä ihmeellisemmältä keidas näyttää heidän silmissään.

Jos jompikumpi heistä on syntynyt keitaassa ja joutunut armottoman kohtalon pakosta vaihtamaan sen harhailevaan erämaaelämään, hän ehkä samastaa edessä häämöttävän keitaan menetettyyn. Jos hän laahustaa perille, häntä kenties odottaa pettymys. Mutta voi käydä niinkin, että uusi keidas kaikissa suhteissa voittaa sen jonka hän on kadottanut.

Myös kangastus merkitsee kaikesta huolimatta toivoa, joka antaa voimia vaelluksen jatkamiseen. - Mitä kaikki sitten loppujen lopuksi hyödyttää, on toinen kysymys. - Mutta elämänerämaan kulkijoille on yleensä sekä vaistosta että kasvatuksen tuloksena selvää, että heidän ei pidä hellittää eikä heittäytyä hiekkaan lepäämään. He kiirehtivät eteenpäin, vaikka aavistavatkin kulkevansa kangastusta kohti.

Keidas merkitsee lievitystä, virkistystä. Mutta keitaalla on myös rajoituksensa. Se on pieni alue, jota kaikkialta ympäröi erämaa. Useimmista vaeltajista ei tule keitaan asukkaita, he eivät iske telttapaalujaan sinne ainaiseksi. Keidas ei riitä heille ajan pitkään, etenkään ei niille heistä, joilla on salainen kaipaus näköpiirin tuolle puolen, halu tutkia kappale erämaata, kartoittaa se omaksi ja toisten erämaavaeltajien hyödyksi.

Mutta jos sen lajin ihmiset lähtevät takaisin erämaahan, he merkitsevät hyvin tarkasti keitaan karttaansa ja kuvaavat sen matkakäsikirjoissaan, niin että toiset kulkijat tuntisivat sen ja löytäisivät sinne.

"Keitaan ilma on leutoa ja suloista erämaan pölyn jälkeen", sanotaan heidän kuvauksissaan. "Maa on pehmeää ja viileätä väsyneille jaloille, ja tuoksuvien puiden varjossa voi sammuttaa janonsa ja vilvoittaa kuumaa otsaansa ikivanhan kaivon vedellä, joka ei koskaan kuivu."

Mutta oikeille erämaanvaeltajille jää kuitenkin itse erämaa kaikessa lohduttomuudessaan ja julmuudessaan suureksi seikkailuksi. He tietävät keitaan olevan olemassa vain siksi, että he jaksaisivat kestää ja voittaa erämaan.

Suunnilleen näin voisi asian esittää.

Mutta toisellakin tavalla saattaa ajatuksen sanoa. Voi tarkastella miestä ja naista, kumpaakin erikseen ja kertoa heidän tarinansa sellaisena, miltä se heidän silmissään näyttää. Voi siirtyä kauas ajassa taaksepäin ja vähitellen edetä tuohon syyskuiseen iltapäivään asti.

Kuinka kauas taaksepäin on mentävä?

Niin, milloin alkaa elämän sydämenviiva näkyä? Ja mitkä kaikista vilisevän pienistä tapahtumista merkitsevät jotakin tulevaisuuteen nähden?

Edith Unnerstadista

28.7.1900 Helsinki — 1982 Tukholma

Edith asui kahdeksanvuotiaaksi Suomessa, Helsingissä, kunnes muutti Ahvenanmaalle, josta hänen äitinsä oli kotoisin. Toinen muutto sattui tytön ollessa kymmenvuotias, tällä kertaa Tukholmaan. Siellä hän kävi Detthowin koulun ja opiskeli sen jälkeen taidetta.

Hän debytoi aikuisten romaaneilla. V. 1949 ilmestyi hänen nykyisin klassinen lastenkertomuksensa Kastrullresan — Kattilamatka — kirja Piip-Larssoneista. Kirja filmattiin ja sitä seurasi useita jatkoteoksia Piip-Larssonien perheestä. V. 1998 tehtiin Ruotsissa kirjasarjan pohjalta 12-osainen TV-sarja, joka uusittiin hiljakkoin.

Kirjailija sai Nils Holgersson-plakaatin v. 1957 lastenkirjoistaan.

Hän on myös kirjoittanut historia-aiheisia, psykologisesti tarkkasilmäisiä nuortenkirjoja. Lisäksi hän on luonut lastennäytelmiä ja runoillut. Hänen tuotantonsa koostuu n. 30 teoksesta, joista monia on käännetty muille kielille.

Edith Unnerstad kuoli Tukholman Djursholmissa v. 1982, 82-vuotiaana.

Töitä:

Two little gigglers yhdessä Peggy Blakelyn kanssa; kuvitus Ylva Källström. - Lontoo : Adam and Charles Black, [1971]. - [30] s. ISBN 0-7136-1105-7