Oiva Paloheimo

Lähtevien laivojen satama

Minä nytkin merelle katson.
Sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
tuo laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli,
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin.

Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen valoja mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä,
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein...
Minä niitäkin rakastin.

Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulten leyhkät
ja laineet sieluttomat.

Saatana ja hänen poikansa

"Niin, runoniekka", hämillään
mies öinen jatkaa taas
(ja vaimo pyyhkii silmiään),
"tää poika, katsokaas,
on villitsemä urkujen.
Hän varjonmaassa ristien

käy öin ja päivin uneksuin.
Ja huuliharppuaan
hän soittaa lumottuna, kuin
ois tuuli povessaan.
Se tuuli ajaa edellään
- hän sanoo - pilvet pesistään.

"Hänt' aivan sääli nähdä on,
kun kirkonkellot soi.
- Oi, viekää minut kirkkohon!
hän pyytää. Emme voi.
Ei yli pyhän kynnyksen
saa käydä henget syvyytten.

"Siks, runoniekka, neuvo suo!
Sä uskot Jumalaan.
On lämmin myötätuntos tuo
myös ollut Saatanaan.
Et meitä ole häväissyt,
niin kuin nuo julmat kristityt.

"Suo neuvo, mihin elämään
nyt poika pantaisiin.
On tuskin lapsenkengistään
hän päässyt. Siksi niin
nyt hätäilemme puolestaan,
kun käy hän suureen maailmaan.

"Hän viel' ei tunne pahetta,
ei mit' on itsekkyys,
vain varjo hälle kiehtova
on himon hämäryys.
Ken viettelysten viedä sois
näin puhtaan, ainoisemme, pois.

"Niin, runoniekka, neuvo suo,
nyt mihin pantais poika tuo?"

Mä siihen: "Tänne jättäkää
jo poika yksin tein.
Saa jäädä, mielellään jos jää,
hän oppipojaksein.
Voi runovakkaa kantaa hän,
kun itse sitä häpeän.

"Maan runoilijat häädetyt
kas, tänne taivaast' on.
Ties miksi. Mutta täällä nyt
on sielu koditon;
vain syvyydestä itseään
saa runo mennä etsimään.

"Mut, kalastaja mustan veen,
jos poikas jäädä saa,
mä runoilijaks hänet teen,
jok' ylös himoaa.
Ja usko: Soihdut helvetin
lyö yöstä kerran taivaihin.

"Vien hänet kirkkoon vihittyyn.
Kas, pojan piilottaa
voin tänne, soppeen tuskan syyn,
joss' asuu — katsokaa
yölintu silmin puhkotuin
ja mykin, lauluttomin suin."

Mä sydämeni avasin
ja heille näytin sen.
He nyökkäsivät. Poikakin.
Mut aivan väristen
yölinnun pesän näki hän
ja linnunmunat näki hän.

Sai poika jäädä. Vaimoineen
pois kalastaja läks.
Vei poika harpun huulilleen
ja siirtyi lähemmäks,
ja aamuun asti soitollaan
hän kertoi valon kaipuustaan.

On kauan siitä, — tai kenties
vain yö tää vaikea,
kun mustain vetten kalamies
toi mulle poikansa.
Jäi minuun hän, mä häneen jäin
niin kiihkeästi, lähekkäin.

Nyt ylösnousemukseen hän,
ah, uskoo, Saatanaan,
ja vapahdukseen kärsivän
ja julman maailman.
"Oi, rakas poika pimennon,
sun uskos jumalaton on.

"Mut soita huuliharpullas
se virsi, kaunis niin,
kun maasi mustan ruhtinas
käy ihmissydämiin,
ja vasten rintaa Kristuksen
hän päänsä painaa itkien."

Vain hymy itkun lähteessä
niin kirkkaan puhdas on
kuin soittonsa, kun viestiä
yön mustan nuorison
toi rakkain poika Saatanan:
— "Käy tiemme loistoon Jumalan...!"

Hän soitti. Huuliharpustaan
niin puhkes virsi uus,
ja tuskaan kapinoitsevaan
jäi lämmin valoisuus.
Yölinnun siihen nosti hän
ja linnunmunat nosti hän.

Ja pääsiäinen koitti näin:
soi kellot vapahtain.
Mä astuin kirkkoon avopäin
se poika rinnallain.
Ja silloin tuuli ylhäinen
löi kieliin Herran urkujen.

Ja pilvet karkas pesistään,
kuin pauhu aallokon
ois vyöryttänyt edellään
ne taakse auringon.
Ja poika rinnalta nyt mun
nous' urkumetsään Raamatun.

Siell' ihmeellistä sanomaa,
oi kuulkaat kaikki, puhaltaa
nyt huuliharppu: — "Pimeimpään
lyö valon armahdus."
Ja Kristus nousee — sylissään
se suurin rikkomus.
Kuin eksynyttä karitsaa
hän kantaa mustaa jumalaa.

"Yö syttyy, palaa roihuten.
Ja taivas juurtuu tuhkaan sen."

Pan kuuntelee virttä

Kirkossa jumalanpalvelus.

Tapulin kelloissa viima soi,
tuisku kinosta lapioi
Panin ylle, ja vaikeroi:
- Rauniot hautaa kauneus jäinen.

Äkkiä Pan havahtuu:
Risti! Ja Ristin huilu, urut,
kuorissa hulvahti siivilleen,
kiitosvirtenä korkeuteen
kantaen ihmissurut.
Kiihtynyt Pan
vallassa riemun ja kauhun
korvansa kirkon ovelle painaa
ja väristen kuuntelee,
virttä, virttä hän kuuntelee
ja voimaa uskomatonta
urkujen pauhun.
Mieletön, onneton Pan!
Hurjilla satyyrinkasvoillaan
autuas hurmio loistaa,
ja hän virren säveltä seuraa ja toistaa,
viheltää ...
Mutta havahtuu taas - ja häpeää.
Ja hän käsiinsä päänsä painaa,
nyyhkyttää.
"Oi Ristin huilu", hän voihkii.
Ja sitten onneton Pan
yli tuiskun ja urkujen pauhun
päin kirkon ovea huutaa
koko hätänsä pakahtuvan:
- "Kristus, Kristus!
Kaikkien huilujen Kristus,
myös minun huiluni ota
sinun urkujes ihmeeseen.
Jo aamun kasteessa liitettiin
se metsän ja ihmisten yhteyteen.
Vaan, Kristus, jos tarpeen on,
jos huiluni liian on jumalaton,
niin kasta se uudelleen.
Olen ovelta ovelle kirkkojen
läpi kulkenut kristityn maailman,
sillä virttäsi rakastan
ja urkujas palvelen.
Olen siinä ristisi vanki,
vaikka ristiäs ymmärrä en.
Oi, Kristus, puhalla kerran
läpi huiluni ruokojen.
Oi, kuuletko minua, Kristus,
kuuletko, Kristus?"

Pan vaikeni, odotti maltittomana.
Urut myös oli kirkossa hiljenneet.
Nyt jylisi siellä Jumalan sana,
iäks muuttumaton ja pyhä.
Pan odotti. Tuiskutti, tuiskutti yhä.
Ovi suljettu seisoi liikahtamatta.
Yhä tuiskutti, vihuri vei rukoustaan
lumen alle jo tarhassa ristien.
Pois kääntyi Pan, peto karvainen.
Pan, urkujen vanki ja kauneuden
alas hoippui kuusikon kätköön mustaan.
Lumi peitti jälkensä armahtaen.

*

*

Meni talvi ja suvi sai suloinen.
Pan alistui. Alla puunsa
hän ymmärsi, että ei Ristin mies
ole tyytynyt kilvoitteluunsa.
Ja hän ymmärsi, että vain sadeöin
hän virsiä soittaa saisi,
sillä pilvien läpi ei varmaankaan
se taivasta pahoittaisi.

Mutta kerran hän lankesi kuitenkin
ja soitti nyt auringon nähden.
Sillä kaksi paimenta laulavaa
hän kohtas. Ja paimenten tähden
hänet maailmaan oli kutsuttukin.
Vähän soittaa heille hän tahtoi.
Mutta - huilusta virsi puhkesikin.
Mitä huilullensa hän mahtoi.

Ja ne paimenet sitten kertoivat,
että metsässä kummitteli.
Muka huilulla virsiä soitettiin.
(Sillä huilu kai oli se peli,
joka somasti lurittaa pensaassa.)
Pyhäaamuna soitti se varhain,
että "Enkeli taivaan lausui näin",
jok' on joululauluista parhain.

Pan parka. Miten hän häpesikään,
kun tästä hän sai nyt kuulla.
Mikä narri hän olikaan, virsiäkin
koki soittaa pakanan suulla.
Mitä ristin tiestä voi ymmärtää
mies, jolla on toinen taakka.
Pan häveten lymysi puitten taa
ja hän itki iltaan saakka.