Kirja on karu, tietysti, mutta jos pitää esim. matkakuvauksista, voi nauttia kovastikin kirjan kahden päähenkilön, lähettiläs Genly Ain ja ex-ministeri Estravenin rekimatkasta jäätikön yli täpärästi onnistuen. Erityisesti minua kiehtoi myös toivottavasti tulevaisuudessa toteutuva tekniikka, jonka tuloksena kirjassa käytettiin "ansibelia", kommunikaatiovälinettä, joka voitti aikaviiveen avaruuksien halki. Le Guin käyttää samaa keksintöä toisessa mahtavassa teoksessaan The Dispossessed [Osattomien planeetta, WSOY 1979, suom. Kalevi Nyytäjä]

Pari otetta:

"Miten ihminen voi vihata tai rakastaa jotain maata? Tibe puhuu siitä, mutta minä en osaa. Minä tunnen ihmisiä, tunnen kaupunkeja, maatiloja, kukkuloita, jokia ja kallioita, minä tiedän miten auringonvalo lankeaa syksyisin auringonlaskun aikaan vuorilla eräälle tietylle peltotilkulle, mutta mitä järkeä on laatia tälle kaikelle rajoja, antaa sille nimi ja lakata rakastamasta silloin kun nimi ei enää siihen sovellu? Mitä on isänmaanrakkaus? Onko se vihaa jotain muuta maata kohtaan? Silloin se on pahasta. Onko se pelkkää itserakkautta? Itserakkaus on hyvä asia; mutta siitä ei pidä tehdä hyvettä tai ammattia itselleen... Minä rakastan Estren kartanon kukkuloita samassa määrin kuin rakastan elämää, mutta sellaisella rakkaudella ei ole rajaviivaa joka erottaa sen vihasta."

---

Seuraavana päivänä kuljimme runsaat yksitoista kilometriä, seuraavana lähes kolmetoista, ja sitä seuraavana päivänä pääsimme pois sateesta, pilvistä ja ihmisten liikkuma-alueilta. Oli matkamme yhdeksäs päivä. Olimme nyt 1 500-2 000 metrin korkeudessa merenpinnasta ylätasangolla joka oli täynnä merkkejä tuliperäisyydestä ja siitä että nämä vuoret olivat syntyneet melko myöhään. Olimme Sembensyenin vuoriston tulivuorten alueella. Ylätasanko kapeni vähitellen laaksoksi ja laakso pitkien harjanteiden väliseksi solaksi. Lähestyessämme solan päätä sadepilvet alkoivat oheta ja repeillä. Kylmä pohjoistuuli hajotti ne kokonaan ja paljasti yhtäkkiä harjanteiden yläpuolelle oikealla ja vasemmalla puolen kohoavat lumiset basalttihuiput, jotka välkkyivät mustan- ja valkoisenkirjavana tilkkupeittona häikäisevän kirkkaalta taivaalta paistavassa auringossa. Sama voimakkaana puhaltava tuuli toi näkyviin edessämme, satoja metrejä alempana, kiemuraisia, jään ja kallionlohkareiden täyttämiä laaksoja. Näiden laaksojen toisella puolen kohosi mahtava jääseinämä, ja kun kohotimme katseemme yhä ylemmäs, seinämän harjalle asti, näimme itse jäätikön, Gobrinin jäätikön, joka ulottui pohjoisen perukoille häikäisevänä ja rannattomana ja valkoisena, niin valkoisena ettei silmä kestänyt sitä katsella.

Sieltä täältä louhikkoisista laaksoista ja suuren jääkentän reunan jyrkänteiden ja mutkien ja jääröykkiöiden seasta nousi mustia harjanteita; yksi valtava massa kohosi ylätasangolta niiden huippujen korkeuteen joiden välisessä solassa nyt seisoimme, ja sen kyljestä ajautui raskaasti kilometrin pituinen savukieleke. Etäämpänä jäätiköllä näkyi lisää huippuja, mustia kuonakeiloja. Jäätikölle avautuvista tulisista kidoista huokui savua.

Estraven seisoi vierelläni valjaissa ja katseli tätä mahtavaa ja sanoinkuvaamatonta autiutta. "Minä olen iloinen että olen saanut kokea tämän", hän sanoi.

Minusta tuntui samalta kuin hänestä. On hyvä että on päämäärä jota kohti pyritään, mutta tärkeintä loppujen lopuksi on itse matka.

Näillä pohjoisrinteillä ei ollut satanut. Lumikentät ulottuivat solasta alas somerikkoisiin laaksoihin. Poistimme pyörät, irrotimme jalaksista suojukset, panimme sukset jalkaan ja lähdimme liikkeelle alaspäin, pohjoista kohden, eteenpäin tuolle äänettömälle tulen ja jään lakeudelle, missä luki koko manteren yli ulottuvin mustin jättiläiskirjaimin valkeutta vasten: KUOLEMA KUOLEMA. Reki tuntui höyhenenkevyeltä vetää ja me nauroimme riemusta.

Takakannesta: