Sarkia - rauhan runoilija

Vietämme tänä vuonna [1986] YK:n kansainvälistä rauhan vuotta. Kaarlo Sarkian rauhanrunous on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle viime vuosien julkisessa keskustelussa. Ehkä syynä on ollut sekin, että väkivalta oli Sarkialle kaikissa muodoissaan vastenmielinen, eikä rauhanasia ollut hänelle mikään erillinen aate.

Eino Krohn on kirjoittanut: "Se pasifismi, jota Kaarlo Sarkia peittelemättä edustaa, on luonnollinen seuraus ihmiskunnan sisäisestä ykseydestä metafyysisenä todellisuutena. Salaisten verivaltimojen realiteetti yhdistää ihmiset. Hänen pasifisminsa ei niin muodoin ole mikään erillinen rauhanaate, vaan lähinnä uskonnollisluontoinen suhde elämään. - - Sarkian julistuksessa on vahvasti traagista paatosta, jonka ainoana vastapainona on usko sisäisen jumaluuden tosin verkkaiseen kehitysprosessiin."

Sarkia julkaisi rauhanrunonsa vuonna 1943 Kohtalon vaaka-kokoelmassaan. Ajankohta oli mahdollisimman epäedullinen tällaisille runoille, taistelihan kansamme samaan aikaan olemassaolostaan. Monet avostelijat moittivat häntä siitä, että hän ei tarpeeksi ottanut huomioon oman kansan kärsimyksiä. Mm Lauri Viljanen paheksuu Sarkian "miltei mielenosoituksellista teoreettista pasifismia ja oman kansan kärsimysten sivuuttamista".

Kyllä Sarkia kuitenkin oli isänmaallinen, vaikka hän asettikin ihmiskunnan veljeyden kaikkein korkeimmaksi tavoitteeksi. Tämä ilmenee mm. runosta Suuri synnyinmaa:

Tää käsky vankkumaton on kuin paasi:
Pelotta synnyinmaatasi, mies, puolla!
Vaan silloin kohonnut liet korkeimpaasi,
kun kotimaatas enää täällä, tuolla
et nää, vaan ihmisyys on isänmaasi
ihana, jonka puolesta voit kuolla,
päin samaa vihollista ainoastaan
käyt ihmisveljines, et heitä vastaan.

Aune Hiisku sanoo Sarkia-teoksessaan, että Sarkian sotarunoja voi verrata Yrjö Jylhän Kiirastuli-kokoelman runoihin. Molemmat lyyrikot näkevät sotilaissaan uhrautuvan alttiuden rinnalla syvää inhimillisyyttä, joka on sitäkin vaikuttavampaa, kun runot ovat vailla pateettisuutta. Sarkia näki nuorissa kaatuneissa syyttömän kärsimyksen ilmentymän. Sitä hän pohtii kirjeissään ja monissa runoissaan, mm runossa Te sen tiedätte:

Mitä oisi, jos kasteisen aamun yö ahmais hyytävä,
musta? Mitä on pois elämä heittää, joka toivetta on, lupausta,
maan poluilta poistua kesken suviuntensa kangastusta?
Mitä povin särkyvin käydä teräsmyrskyn pyörrettä vastaan,
mitä riutua haavansa vuotoon ajatellen kaukaista lastaan?

Sarkia oli koululaisesta asti pasifisti. Hän ei ollut poliittisesti asennoitunut, mutta sen sijaan humaanisti ajatteleva ihminen, jolle totuus ja kauneus merkitsivät ylintä päämäärää, ja niitä hän tahtoi toteuttaa runoudessaan.

Diktaattoreita Sarkia vihasi. Aune Hiisku kertoo Sarkia-teoksessaan, että kun Italia hyökkäsi 1933 Abessiniaan, Sarkia paheksui Mussolinia ankarasti. Suursodan syttyminen oli Sarkialle tyrmistyttävä isku. Solmittuja sotilasliittoja hän kuvaa kokoelmien ulkopuolella, 1939 julkaistussa runossaan Jeesus-lapsen kehtolaulu:

Pilatus tuo yhä maailmassa valtaa pitää,
joka alttiiksi antaa viattoman lihan
ja kätensä pesee: "Olen puhdas ihan."
Ja kun vääryydenliitot syytönten verestä itää,
kera Herodeksen hän sopii vanhan vihan.
Väkivalta vallitsee niin länttä kuin itää.

Rafael Koskimies kirjoittaa runosarjasta Tuskan hukuttaminen: "Se on eräin kohdin selvästi pasifistinen aaterunoelma, mutta ennen kaikkea tekijän omastaa yksilöllisyydestä sosiaalisuuteen, omasta persoonasta yhteistuntoon vievä tunnustusten sarja. On ilmeistä, että sota-ajan, varsinkin talvisodan, yhteistunnetta lujittavat kokemukset olivat herättäneet runoilijassa voimakkaita tähän suuntaan meneviä tunnelmia ja aatekehittelyjä. - Kaarlo Sarkia kirjallisuudessamme syvällisemmin kuin kukaan muu löysi itse yhteistunnon aatteen keskukseen, ilmensi sitä parhaiten mieterunojensa sikermässä ja väläytti siinä esiin ajatuksia, jotka kantavat ehdottomimman nerouden merkkiä."

Kokoelman ulkopuolella, vuonna 1941 ilmestyneessä pääsiäisaiheisessa runossaan Auringon tanssi Sarkia kuvaa sodan julmuutta ja ihmisen toivoa näin:

Valon airut on avaava pimeät haudat,
elon henki on taittava kuoleman odan,
yli teräksen myrskyn ja surman ja sodan
hänen äänensä soi ylösnousemusta,
hänen äänensä lupaa lohdutusta
ja tuskiin unohdusta.

Martti Hangaslahti
Satakunnan Kansa 28.3.1986