Roald Dahl
me soisimme teidän tietävän —
tämän: lapsia ei koskaan saa
televisioruutuun hukuttaa!
Ihan totta. Parasta tietenkin
on jättää tuo TV kauppoihin.
Mutta melkeinpä joka talossa
me näimme (salaa, ikkunasta)
mitenkä lapset istuivat
kuvaruudun luona kuin apinat.
He katsoivat silmät kuin irrallaan
tuota ruutua, totta tosiaan
(mehän poimimme viime viikolla
kakstoista silmää matoilta!)
Niin, lumottuina nuo ipanat
tuota välkkyvää ruutua tuijottivat.
He päihtyvät siitä. He vajoavat
sen tylsyyteen täysin, ressukat.
Joo-joo! Kyllä se tiedetään:
he eivät häiritse äitiään!
He eivät kapua ikkunaan.
He eivät riitele ollenkaan.
He eivät pyöri jaloissa.
Voit rauhassa vaikka tiskata,
tai keittää ruokaa, tai ommella.
Mutta — ajattelitko ollenkaan
että lasten aivot tuhotaan?
Tuo koje aivot mädättää!
Ja järki käyttämättä jää
kun kaikki valmiiks purtuna
tarjotaan kuvaruudusta!
Ei lapsiparka tajua
satujenmaata, taruja.
Hän surkastuu. Voi ressukkaa!
Hän osaa kai vain tuijottaa.
— Okei! sanotte. Hyvä on!
Vaan jos vien pois tuon laatikon
niin mitäs sitten keksitään
viihteeksi lasten elämään?
Voi hyvät hupsut kysyjät!
Mitä he ennen tekivät?
Jo ennen tuota laitetta
lapsia oli olemassa!
Ja — heillä oli kirjoja!
He osasivat lukea.
HE LUKIVAT JA LUKIVAT!
Sadut ja runot, tarinat
jos sitten ehkä lopuivat
niin lisää! Vielä! pyydettiin,
ne miellyttivät heitä niin.
Ja lastenhuoneen komerot
ja hyllyt, kaapit, ullakot
olivat täynnä kirjoja
ja niitä oli vuoteessa
ja salaa niitä luettiin
öisinkin, muistattekos? Niin!
Voi ihania kirjoja!
Muistatkos aarresaaria
ja merirosvolaivoja?
Ja valkoisia valaita?
Ja muistatkos kun Ruusunen
sormeensa pisti kehräten?
Ja entäs Lintu Sininen?
Ja minnekäs jäi Münchhausen,
kapteeni Nemo? Nautilus?
Ja Amundus, ja Florestan
ja Nalle Puh ja Peter Pan
ja satulaiva Lunkentus
ja Max ja Moritz, Tom ja Huck?
Ja kujeileva keiju Puck
ja Titania, Oberon,
ja vanha kunnon Robinson?
Maapallon oudon ihmiset
ja maat, ja kasvit, eläimet,
ja mennyt aika ihmeineen
ja usko uuteen huomiseen?
Me pyydämme nyt kauniisti:
heitä jo pois tuo telkkari!
Ja kirjahylly kirjoineen
vie TV:n paikkaan entiseen!
Äläkä sitten välitä,
jos siitä nousee rähinä,
jos pennut vaikka potkivat
ja parkuvat, sen mokomat,
ja mulkoilevat pahasti
tai vaikka joku purisi!
Viis siitä! Päivät kuluvat,
ja kun nuo pikkuipanat
eivät saa aikaa kulumaan
niin luettavaa tarvitaan.
Ja luvut aloitettuaan
he eivät lakkaa laisinkaan
vaan tulevat myös kiittämään
ja ovat oikein ihmeissään
mitä he muka saivatkaan
tylsästä TV-ruudustaan!
Teoksesta Jali ja suklaatehdas
Etusivu | Kirjallisuus | Sähköposti
Luotu 1998-09-26 — Päivitetty 2001-05-12