Pentti Maljanen, SLEY-kirjat, Helsinki 1982. ISBN 951-617-532-5

Kuten kirjallisuuslistassa totean, suosittelen tätä tietääkseni ainoata suomenkielistä entisen mormonin kirjoittamaa teosta mormonikirkon tutkijoille huolimatta kirjoittajan kristillisestä näkökulmasta.

Maljanen kuvailee elävästi, miten lähetyssaarnaajat esittäytyvät perheille heidän kodeissaan, miten keskustelut kehittyvät ja mitä opetuksista m.m. jätetään pois, ettei tutkija pelästyisi kummallisia oppeja ja harkitsisi toisenkin kerran, ennen kuin suostuu kasteelle.

Kirjan tiedot kokousajoista ym. ovat tässä vaiheessa vanhentuneet, sillä nykyään tavalliset jäsenet istuvat sunnuntaisin n. 3 tuntia yhteen menoon, seurakunnan johto luultavasti kauemmin. Kellonajatkin saattavat vaihdella — silloin kun itse olin jäsen, aloitimme kl 10 sakramenttikokouksella, jonka jälkeen oli pyhäkoulu ja sitten naisten kokous, miesten tietysti istuessa erikseen pappeuskokouksessa. Viikolla oli muita kokouksia, esim. naisten Apuyhdistys ja nuorten aikuisten Instituutti ym. sekä näiden lisäksi naisten suorittamat kotikäynnit ja miesten suorittamat kotiopetukset. Riippuu paljolti siitä, minkälaisen tehtävän (niitä voi olla useitakin) on saanut seurakunnassa.

Sisällys

Muutamia otteita:

Luku Sain vieraita

... Hiukan harmistuneena työni keskeytymisestä pyyhin pahimpia tahroja pois käsistäni ja menin sisään, jossa nuo kysyjät, kaksi siististi pukeutunutta nuorta miestä — oikeastaan vasta poikaa, odottivat. ... — Olemme kirkon miehiä. Saammeko istuutua hetkeksi? ... Viittasin poikia istumaan ja jäin odottamaan. Pojat esittäytyivät: Baker ja Burrel, vanhin Baker, vanhin Burrel. Vanhin, jokin uusi tittelikö? ajattelin. Onhan niitä — kaikenlaisia. Mutta, miksi oikein Amerikasta asti? No, kaipa se siitä selvinnee. Pojat pyysivät luvan kertoa tulonsa syyn ja minä myönnyin.

Nämä pojat osasivat todella asiansa, ja suurimman vaikutuksen taisi tehdä heidän jännittävä amerikkalainen korostuksensa. Olin silloin, 30-vuotiaana vielä niin naivi ja lapsellinen, että ihannoin kaikkea amerikkalaista, kieltä ja kulttuuria.

Koulussa ei englannin opiskelu tosin ollut tuottanut kovinkaan mittavia tuloksia, sillä en koskaan oppinut pitämään tästä jalosta kielestä. Mutta poikien käyttämä kieli, amerikanenglanti, oli mielestäni aivan toista. Miehekästä kuin kalliovuorten raju kauneus tai rannattoman preerian kutsu.

Ja miten taitavasti pojat järjestivätkään minulle tilaisuuden loistaa niillä muutamilla englanninkielisillä sanonnoilla, jotka koulussa olivat vastahakoiseen päähäni tarttuneet. Ja jos yritykseni heitä naurattikin, niin suurenmoisesti he sen salasivat. Sainhan näin tilaisuuden todistaa vaimolleni, miten erinomainen ja älykäs olinkaan.

Keskustelumme oli todella mielenkiintoinen, aivan kuin pojat olisivat tunteneet minut läpikotaisin, niin taitavasti he johdattelivat keskustelumme juuri nähin asioihin, jotka kiinnostivat minua tai joista minulla oli edes jonkinmoinen mielipide tarjottavana.

Minä todella viihdyin heidän seurassaan. Oikeastaan olin pettynyt heidän kertoessaan, että olisi jo aika lähteä. Mutta he palaisivat mielellään, jos vain haluaisin.

Minä en ainoastaan halunnut, vaan suorastaan vaadin poikia tulemaan uudelleen ja niin me sovimme heidän seuraavasta käynnistään. Meistä, vaimostani ja minusta, oli tullut "tutkijoita". Itse emme vain tienneet sitä.

Illalla, kun vaimoni kanssa erittelimme päivän tapahtumia ja ennen kaikkea poikien vierailua, huomasin, miten vähän olin saanut heistä tietää. Toinen valmistuisi pian eläinlääkäriksi, toinen ei vielä tiennyt, mitä lähteä opiskelemaan. He kumpikin olivat suurista ja suurenmoisista perheistä, näin sen valokuvista, joita he auliisti esittelivät. Kumpikaan heistä ei tupakoinut, ei edes kahvi kelvannut, tarjosin heille molempia.

Mutta siinä olikin kaikki. Miksi he olivat täällä Suomessa? Mikä heidän edustamansa kirkko oikeastaan oli? Se oli jäänyt jotenkin taustalle; minua ja mielipiteitäni he pitivät tärkeämpinä. Muutaman meillä viettämänsä tunnin aikana he olivat keskittyneet vain meihin — ja todella onnistuneet. He tiesivät meistä lähes kaiken tietämisen arvoisen, mistä pidimme tai mitä arvostimme. Mikä mielestämme oli oikeudenmukaista, mikä ei.

Pidin todella näistä pojista. Heillä oli aikaa minulle ja mielipiteilleni, ja jotenkin minusta tuntui, että heidän mielenkiintonsa minua kohtaan oli aitoa. Omahyväisessä mielessäni soivat heidän sanansa, että juuri minunkaltaisiani, älykkäitä ja totuutta etsiviä ihmisiä varten he olivat tulleet kaukaa, puolen maapallon takaa. ...

Luvusta Toinen käynti

Kello oli tasan yhdeksäntoista, niinhän olimme sopineet, kun ovikello soi. Paitsi että käyttäytyivät kohteliaasti, pojat olivat myös täsmällisiä. Pidin heistä yhä enemmän. Miten siististi he pukeutuivatkaan. Miten hyvin hoidetut hiukset, ei hartioille valuva likainen kuontalo niinkuin näillä kotoisilla, risupartaisilla maailmanmurehtijoilla. Entä heidän ystävällinen, lämmin hymynsä, joka tuntui tarttuvan jokaiseen yhdessä elettyyn hetkeen. Ei tupakkaa, ei alkoholia, ja kuitenkin he olivat niin onnellisia. Itse tupakoin vielä silloin, enkä voinut ymmärtää, miten tuosta sinänsä epäterveellisestä tavasta pääsisi eroon. Kun katsoin heidän terveyttä uhkuvaa olemustaan, en mielessäni voinut olla kadehtimatta heitä. Saisinpa omat lapseni joskus tuollaisiksi. Kirkko, joka kasvattaa noin hienoja nuorukaisia, ei voi olla väärässä.

Kellon täsmällisyydellä saapuivat uudet ystäväni ja yhä mielekkäämmältä tuntui kaikki se, mistä he puhuivat. Jotenkin selittämättömällä tavalla alkoi heidän oppinsa tuntua yhä läheisemmältä, aivan kuin itse olisin ollut mukana kirkkoa palautettaessa. Niin samankaltaiselta heidän opetuksensa kuulosti, kun vertasin omiin aivoituksiini.

Näin jatkui opetuksemme. Usein kävi niinkin, että malttamaton mieleni rönsyili syvällisempiin kysymyksiin, kuin kulloinenkin oppiaihe olisi edellyttänyt, mutta tahdikkaasti minut palautettiin maan pinnalle lupaamalla, että kysymyksiini myöhemmin löytyisi varmasti vastaus. Mutta juuri nyt he halusivat puhua kanssani palautetusta kirkosta, jota Herra itse johtaa elävän profeetan kautta. Uskoinko minä, että näin olisi totta ja oikeudenmukaista? ...

Lähtiessään pojat jättivät minulle kirjan, jossa kerrottaisiin muinaisten profeettojen lisäksi tulevista ja siitä, miten Kristus kävi myös Amerikan mantereella. Sanoihan Hän itse, että Hänellä oli oleva muitakin lampaita kuin omaisuuskansansa Israel, miksi ei sitten myös uudella mantereella? Kirjan nimi oli Mormonin Kirja.

Kun pojat vielä ennen lähtöään pyysivät lupaa rukoilla perheeni puolesta, kehotin onnellisena heitä siihen. Miten kaunis rukous se olikaan. Vilpittömästi nuo nuorukaiset kiittivät taivaallista Isää siitä, että heillä oli ollut etuoikeus tavata juuri tämä ihana perhe ja ennen kaikkea siitä, että itse olin niin suurenmoinen perheeni päänä. Ja taas kerran minä lankesin oman itsekkyyteni ansaan antaessani näitten varsin tavallisten amerikkalaisten sanontojen ja mitään tarkoittamattomien superlatiivien lämmittää mieltäni. ...

Luvusta Opin ja Liittojen kirja

... Eräs mormonismin parhaimmista ja puhtaimmista periaatteista on juuri edellä mainittu Viisauden Sana. Omassa erinomaisuudessaan myöhempien aikojen pyhät unohtavat vain sen, että miljoonat muutkin, mormonismista autuaan tietämättömät ihmiset noudattavat näitä samoja, perin järkeviä periaatteita.

Viisauden Sana ei nimestään huolimatta ole kirja, vaan osa laajempaa kokonaisuutta, Opin ja Liittojen Kirjaa, eräs sen profetioista. Kun ehdoton raittius on mormoniopin mukaan eräs pelastuksen periaatteista, on tästä profetiasta muodostunut eräänlainen sakraalikäsite, jolle vuosien kuluessa on vakiintunut em. nimi.

... Jotenkin kuvaavaa tavalle, jolla Joseph Smith laati profetioitaan, on kertomus tämän elämänohjeen julkitulosta. Kyllästyneenä ja kiusaantuneena alituiseen tupakansavuun ja juopuneiden suureen määrään kokouksissaan nuori johtaja kerran poistui kesken kokouksen rukoilemaan Herralta apua tilanteeseen, kuten hän itse kertoo. (History of Joseph Smith)

Voisi helposti olettaa, että nuori Joseph olisi nöyrtynyt Herransa eteen ja rukoillut Häneltä vastausta mieltään askarruttavaan kysymykseen. Mutta ei, kuten muissakin "profetioissaan" Joseph pyysi vain allekirjoitusta omille päätöksilleen, tarjotakseen ne sitten Herralta tulleina ilmoituksina halullisille. Outoa sinänsä, että tämä, nykyisin eräs tiukimmin valvotuista käskyistä tuli aluksi "lähetettäväksi tervehdyksenä, ei käskynä tai pakkona..." vaan ohjeena ja opastuksena. ...

... Tämän käskyn, viisauden sanan ehdollisuus, vähittäinen voimaantulo on jotakin ainutkertaista ainakin kristillisinä itseään pitävien kirkkojen keskuudessa. ... Tässä vaiheessa elin kuitenkin näennäisesti elämäni onnellisinta aikaa, olinhan vapautunut tupakan ja alkoholin käytöstä. Suhteeni perheeseeni olivat kunnossa, ja mikä tärkeintä, uskoin löytäneeni elämääni myös hengellisen sisällön.

Mikään tähän saakka omaksumastani opetuksesta ei ollut ristiriidassa aikaisemman, tosin vaatimattoman, Raamatun tuntemukseni kanssa. Päin vastoin tuntui, että omaksumani oppi avasi uusia, selkeämpiä näköaloja Raamatun totuuksiin.

Vasta vuosia myöhemmin, organisoidessani itse lähetystyötä seurakunnassani, oivalsin, miten nerokkaasta eksytyksestä oli kysymys. Käännytystyön aikana ei asiasta kiinnostuneelle tutkijalle tuoda esille mitään sellaista, mikä hämmentäisi hänen aikaisempia käsityksiään. Päinvastoin, useimmat opetukset ja väitteet tuntuvat tukevan Raamatun opetuksia, tai sitten ne sivuavat yleisesti hyväksyttyjä eettisiä tai siveellisiä arvoja. Ja jos joku kaltaiseni epäilijä liiallisilla kysymyksillään potki yli karsinan aidan, hänet rauhoitettiin helposti vakiovastauksella, että asiat kyllä myöhemmin selvenevät. Tässä vaiheessa kun asianomainen ei ole vielä riittävän valmis valaisemaan mieltään koko totuudella.

Käsitykseni mukaan valehdella voi monin tavoin ja vaikeneminen on yksi niistä. Ei koskaan, ei kenellekään tutkijalle kerrota mormonismin koko totuutta. Ei ennen kuin asianosainen on saatu kasteelle ja sitten sitä tietä, temppelin kautta, kohti ikuista vaitioloa. ...