Artikkelit | ||
|
Mormonikolumnisti Robert Kirby |
|
Eikö olekin ihanaa kun Jumala läimäyttää jotakuta?
Joidenkin kristittyjen mielestä mikään ei ole sen tyydyttävämpää
kuin se, että joku syntinen lopulta palaa Jeesuksen luo, varsinkin
jos Jeesus saa sen sattumaan pahasti. Ellet usko syntiin, sano tätä
oikeutta vaikka keskimääräisen laiksi. On niin tyydyttävää,
kun sattumat rankaisevat jotakuta, joka ansaitsi sen. Kumpikaan näistä tapauksista ei edusta todellista oikeutta.
Molemmat johtuvat enemmän tai vähemmän oivalluskyvystä
eli siitä, että joku, josta emme pidä, saa meidän
mielestämme palkkansa ansionsa mukaan. Hyvä esimerkki tästä on vannoutunut ateisti Madalyn Murray O'Hair ei ollut kristittyjen ystävä. Hän kävi menestyksekästä
oikeustaistelua 60-luvulla saadakseen pois rukoukset ja raamatunluvun
yleisistä kouluista, ja kuvaili itseään mielellään
"Amerikan vihatuimpana naisena." Juuri nyt lukuisat kristityt ajattelevat, että ryöstetyksi,
murhatuksi ja kuoppaan heitetyksi tuleminen on juuri mitä O'Hair
ansaitsikin. Heidän mielestään Jumala sai vihdoin kiikkiin
raskaan syntisen. Mietipä seuraavia O'Hairin kuoleman johdosta lausuttuja uskonnollisia kommentteja, jotka on poimittu eri kristityiltä nettisivuilta: "Se oli vain pahojen tekojen hedelmä." Minun on vaikea antaa Jumalalle ansiota O'Hairin läimäyttämisestä. Ensinnäkään ei ole mitään todisteita siitä, että Hän teki sen. Toiseksi, jos Jumala touhuaa syntisten tappamisen kanssa, mistä johtuu, että me yhä olemme elossa? En väitä, etteikö O'Hair olisi ollut syntinen, pääasiassa sen vuoksi, etten tiedä. Hän oli varmasti ateisti, mutta ei se minusta tee ihmisestä syntistä. Minun määritelmäni synnistä on tahallinen rikkominen sellaista vastaan, minkä ymmärtää oikeaksi. Ja koska vain Jumala tietää, mitä O'Hair todella ymmärsi,
on minusta Hänen asiansa päättää, oliko hän
syntinen. Se Jumala, johon minä uskon, ei rankaise tietämättömiä
ihmisiä. Ikävä kyllä samaa ei voida sanoa monista kristityistä. Me valitsemme puolet, haastamme riitaa ja kinastelemme loputtomasti rajallisen ymmärryksemme tähden. Rankaisemme ketä tahansa, joka ei ole samaa mieltä kanssamme. Huolimatta rajallisesta ymmärryksestämme me olemme niin varmoja siitä, että olemme oikeassa, että me tunnemme vahingoniloa silloin, kun jollekin meidän kanssamme eri mieltä olevalle tapahtuu jotakin pahaa. Siinähän vain vielä yksi syntinen saa palkkansa. Mutta kun joku meistä mölää, me väitämme
sinnikkäästi, että he vain tekivät virheen. He ovat
vain inhimillisiä, ja tahdomme heille annettavan anteeksi niin pian
kuin suinkin. Esimerkki tästä: Viime viikolla pastori Jesse
Jackson tunnusti tehneensä aviorikoksen. Pahaksi onneksi Jacksonille uutinen hänen salaisesta rakkaussuhteesta syntyneestä lapsestaan tuotiin esille juuri vähän sen jälkeen, kun hän ilmoitti, että yleisen syyttäjän virkaan ehdokkaaksi nimitettyyn John Ashcroftiin ei voi luottaa. Tänään Jacksonin liberaalikristityt kannattajat haluavat hänelle annettavan anteeksi, mikä on armonanomus, jota he eivät aluksi halunneet ulotettaa Ashcroftiin ja hänen konservatiivikristittyihin kannattajiinsa. En usko, että Jumala valitsee puolta näin typerissä riidoissa. Vaikka voikin olla tyydyttävää nähdä jonkun kaatuvan, jonkun, joka on vaatinut toisten henkilöiden noudattavan sääntöjä, ei meidän pitäisi pitää heidän onnettomuuttaan liian tärkeänä. En yritä väittää, ettei pahoja pitäisi rankaista, vaan vain, että meidän asiamme ei ole sanoa kuka on tarpeeksi paha ansaitakseen sen. Me kaikki mokaamme. Tämä on paras keksimäni syy olla sekoittamatta inhimillistä ironiaa taivaallisen käytännön kanssa. |
||
Etusivu > Artikkelit | Sivun alkuun |
||
2001-02-03 2002-01-14 |