Entisen kristityn todistus

Ian J. Carr

Muunnellakseni erästä tunnettua kristittyä: Vihdoinkin vapaa, Jumalan kiitos, olen vihdoinkin vapaa!

Olen nelikymppinen entinen kristitty ja tosiuskovainen, harrastin palvontaa pääasiassa fundamentalistipiireissä, vaikken koskaan pystynytkään innostuneesti iskemään kiinni kovan linjan evankeliseen oppiin.

Polkuni vapaa-ajatteluun on vienyt viisi vuotta, ja kuvailisin itseäni nykyään "avoimeksi" uskonnottomaksi. Eli minusta on hyvä kuvailla ihmistä "hengellisenä" olentona samalla kun tajuan, että käyttövoima on ilmiö, joka syntyy psyykessä tai yhteisössä, eikä ole ulkopuolisesta Jumalasta (ei varsinkaan pilvistä alas katselevasta valkopartaisesta kaverista) lähtöisin. Olen valmis hyväksymään minkä tahansa uskon positiiviset, kauniit ja runolliset ainekset samalla kun vastustan järjestyneen uskonnon kaikkia pyrkimyksiä tuputtaa dogmejaan meidän (onneksi) sekulaariin yhteiskuntaamme. Henkilökohtaisia lohduntuojiani ovat nykyään Bachin, Mozartin ja Graingerin musiikki, Housmanin ja Wilfred Owenin runous, luonnonhistoria Darwinista Dawkinsiin, postinkantaja Ferdinand Chevalin ihannepalatsi, Monty Pythonin komediat ja Pete ja Dud — nämä sekä monet, monet muut — ja vapaus olla siilaamatta jokaista sanaa tai ajatusta kristillisen fundamentalismin oppisiivilän läpi.

En myöskään ole höperö New Age-liikkeen seuraaja, vaan sekulaarihumanisti ja rationalisti. Ei ole mitään mieltä vaihtaa vanhaa uuteen, mitä tulee uskontoon: vapaus syntyy rohkeudesta tuoda esille filosofiansa oman älyllisen vilpittömyytesi tutkittavaksi.

En aio kyllästyttää lukijaa uskostaluopumiseni pitkällä käsittelyllä paitsi paria huomattavaa kohtaa, jotka saattavat auttaa toisia pysymään kurssissa. Äitini kirkossakäynti "sosiaalisena" metodistina (eli hän kävi kirkossa seuran ja kuoron vuoksi pikemmin kuin opin tähden) merkitsi sitä, että kävin pyhäkoulussa useita vuosia kymmenennen ikävuoteni molemmin puolin. Muistan yrittäneeni lukea useita kertoja uutta englanninnosta Uudesta testamentista siinä iässä; olin päättänyt käydä sen kokonaan läpi, mutta en päässyt paljon pidemmälle kuin Matteuksen sukuluetteloihin.

Muutimme toiseen kaupunkiin pian sen jälkeen, eikä kirkko enää kuulunut osana uuteen elämäämme. Tämä epäjohdonmukaisuus hämmensi minua. Tarina Eedenistä ja lankeemuksesta olivat jättäneet mieleeni lähtemättömän kuvan Jumalasta isona valkopartaisena kaverina, joka seisoi pilvellä ja kaiveli hangolla, mutta myös pysyvän kiinnostuksen Jeesusta ja kristillisyyttä kohtaan.

Yläastevuosinani minusta tuli melko kyyninen kristinuskon vastustaja huolimatta siitä, että minulla oli hyvin vähän tekemistä järjestyneen uskonnon kanssa, vaikka uskonto olikin jokapäiväisenä aiheena puhemyllyssämme. Tuleekohan se koskaan nykynuorten mieleen?

Kaksissakymmenissä tapahtui useita juttuja, joiden tähden minusta tuli (yhä ajatteleva) uudestisyntynyt kristitty: kristitty tyttöystävä, kristitty paras kaveri, yliopistolla tapahtuva käännytystyö, käyminen pinnalta katsoen luottavaisessa ja iloisessa seurakunnassa, oma filosofinen hämmennykseni, alhainen itsetunto — ja, luultavasti kiitos pyhäkoulumuistojen, lämmin ja mukava tuttuuden tunne!

Kahdenkymmenen kristittynä ja kahden ex-kristittynä eletyn vuoden jälkeen voin sanoa:

Mikäli ei-kristityt ystäväni olisivat pystyneet kertomaan minulle, mitä nyt tiedän Raamatusta ja kristillisyyden historiasta, minun ei olisi koskaan tarvinnut ryhtyä uskovaiseksi!!! Tämän vuoksi vapaa-ajattelijoiden on tärkeää tietää ensinnäkin miksi he eivät usko ja toiseksi, miksi Raamattu ei ole eikä koskaan ole ollutkaan Jumalan sanaa.

Mikä sitten meni vinoon uskossani? Seuraavassa muutamia epäilyksiäni institutionaalisesta kristillisyydestä.

• Liian monta kauhistuttavan vastenmielistä opetusta, esim. pakanoiden, vieläpä sellaisten, joille ei ole opetettu evankeliumia, kiroaminen.
• Vääristely: Älä koskaan sano "Raamattu", sano mieluummin "Jumalan sana", jottei sen auktoriteettia asetettaisi kyseenalaiseksi. Koskaan ei kuitenkaan keskusteltu Raamatun kritiikistä tai historiasta.
• Huomasin, että sanaa "kuuliaisuus" käytettiin saarnoissa paljon useammin kuin sanaa "rakkaus".
• Tapasin ihmisiä, joiden fanaattinen pakkomielle Herrasta oli tehnyt heistä tyhjiä ajatuksettomia ihmisen kuoria, vailla persoonallisuutta.
• Kreationismin verinen ajattelutapa ja älyllinen itsemurha, ja muut kirjaimellisuuden muodot. Minkälaisen pienen, halpamaisen heimojumalan nämä ihmiset ovatkaan luoneet!
• Kristinuskon puolustajien harrastama pyhien kirjoitusten historialliselle paikalleen asettamatta jättäminen, ja heidän lähestulkoon täydellinen tietämättömyytensä siitä.
• Kohtasin modernin urbaanimyytin ilmiön ja tajusin, että ihmisluontoon kuuluu haluta nähdä merkityksiä kaikessa (kuten neitsyt Marian kuvia omituisenmuotoisissa sämpylöissä). Täytyy olla olemassa "jotain enemmän" (tarkoittaa jotain yliluonnollista), kuuluu tämä epämääräinen väite. Ei täydy, jos on rohkeutta katsella ympärilleen.
• Kirkon ja sen seurakuntalaisten poliittinen ja sosiaalinen vanhoillisuus: itsekäs "henkilökohtaisen pelastuksen" korostus, joka sulki pois paremman maailman rakentamisen. Kristityt, jotka keksivät itseleen tekosyitä olla rikkaita ja ahneita.
• Kirkon päähänpinttymys, mitä tulee seksiin — olisipa vain kiinnostus luopua itsekkyydestä, ahneudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta lähennellyt tätä!
• Kun tunnen Bachin, Palestrinan, Byrdin, Tallisin ja muiden pyhän musiikin ihanuudet, minua kauhistuttaa se kamala kristillisen popmusiikin räminä, joka on korvannut hymnit jumalanpalveluksessa. Jos sitä kamaa soitetaan taivaassa, en haluaisi olla siellä!
• TV-pastorit. (Lisäkommentti on tarpeeton.) Voisin jatkaa.

Aloin lukea laajalti ("Saatanallista materiaalia", sanoi kirkon vanhin, appeni Robert Funkista ja Jeesus-seminaarista). Tutkin Raamattua syvällisesti ensi kertaa kääntymykseni jälkeen. Luin liberaaleja ja radikaaleja teologeja samoin kuin vanhoillisia uskonpuolustajia, kirkon historiaa, kreationismin vastaisia artikkeleita, Stephen Jay Gouldia ja Richard Dawkinsia luonnonhistorian alalla ja lopulta entisten kristittyjen kuten Dan Barkerin tekstejä.

Aluksi lähestyin jokaista uutta ideaa pelokkaana, tietoisena siitä, että uskoni joutuisi koetukselle äärirajoilleen saakka. Minulle kävi selväksi, että "usko", jota ei voi puolustaa, ei ole pitämisen arvoinen: itse asiassa epäilen, ettei usko edes ole hyve.

Kun olin omin silmin nähnyt ilmiselvät, varhaisten kirjoittajien tekemät "saumat" heidän liittäessään pyhät kirjoitukset yhteen, en voinut enää milloinkaan hyväksyä Raamattua pyhänä, erehtymättömänä Jumalan sanana.

Viimeisen palan matkastani vapaa-ajatteluun kävin, kun arvioin sitä vahinkoa, minkä fundamentalismikristillisyys oli aiheuttanut psyykkiselle hyvinvoinnilleni ja lähimmille ihmissuhteilleni.

Kärsin vakavan depression, joka aiheutui useista tekijöistä, suurelta osin kuitenkin siitä jatkuvasta henkisestä temppujenteosta, jota vaadittiin uskossapysymisekseni. Epäjohdonmukaisuus on depressionaiheuttaja; jotkut tutkijat ovat ilmoittaneet, että fundamentalistit ovat kaksi kertaa alttiimpia sairastumaan depressioon kuin muu väestö. Eräs evankelista sanoi: "Joillakuilla on juuri tarpeeksi uskontoa niin että se häiritsee heitä sen sijaan että se siunaisi heitä."

Suhteeni perheeseeni kiristyivät aluksi, kun yritin jakaa innostukseni löydöistäni vaimoni kanssa — hänet oli kasvatettu hartaasti uskovaisessa perheessä. Hän ei ole vielä yhtynyt seuraani tällä henkisellä matkani osalla, mutta kiitän häntä siitä, että hän hyväksyy uudet filosofiani suosiollisesti ja puolustaa oikeuksiani pitää ne.

Ehkä suurimpana huolenani oli se, miten ajattelutapani vaikuttaisi lapsiimme, jotka silloin olivat 5-, 10- ja 12-vuotiaat. Kasvattaisimmeko heidät jatkossakin uskossa, jolloin minä vaikenisin "hengellisistä" asioista? Vastaus oli ilmiselvä, vaikkeikaan helppo: täydellinen rehellisyys! Lapset käyvät yhä kirkossa ja pyhäkoulussa, mutta saavat avaramman kuvan sen opetuksista, kun keskustelemme niistä kotona. Minun ei enää tarvitse tuntea syyllisyyttä, kun ohjaan heitä tieteellisten käsitteiden kuten evoluution ymmärrykseen, mikä kuuluu heidän älyllisiin, synnynnäisiin oikeuksiinsa.

Eräs vaikeimmista tehtävistä oli se, että aiheutin pettymyksen kirkolliselle perheelleni, jolla luonnollisesti ei ollut aavistustakaan pois kääntymykseni pitkästä prosessista. Minua oli jopa pidetty synnynnäisenä manttelinperijänä silloiselle johdolle. Lähetin kirjeen kirkkoneuvostolle erotakseni virallisesti jäsenyydestä, ja sitten lähetin henkilökohtaisemman kirjeen selityksenä kaikille sen jäsenille. Vain kolme heistä vaivautui käsittelemään kysymyksiäni! Sain myös vähäisen aavistuksen siitä, että raamatuntutkimuksen ja teologisten aiheiden ymmärrykseni sai pastorit tuntemaan itsensä uhatuiksi.

Siitä on nyt kaksi vuotta, kun löysin kaikki etsimäni vastaukset koskien kristinuskosta. Jonkinlaisena huonon häviäjän ihmeenä Jumala ei ole sallinut yhdenkään raa'an ja yli-innostuneen katusaarnaajan lähestyvän minua Herran asian vuoksi. Odotan innolla, minä päivänä tämä tapahtuu, niin että voin kysyä seuraavaa (enkä saa vastauksia):

• Jos koko elämäsi riippuu jokaisesta Jumalan sanan tavusta, niin kerropa minulle, miten ja milloin Raamattu sai lopullisen muotonsa. — Nikean kirkolliskokous v. 325
• Kuinka monta evankeliumia on olemassa? — Ei vain ne neljä kanonisoitua evankeliumia, vaan parisenkymmentä varhaista evankeliumia, joihin kuuluu m.m. Tuomaksen evankeliumi, joka löytyi täydellisenä vasta v. 1945 ja josta kirkko on ollut etupäässä piittaamaton.
• Kuka kirjoitti ne? Äläkä yritä kertoa, että Matteus, Markus, Luukas ja Johannes.
• Voitko selittää sellaiset muinaisten kirjoitusten tutkimukselle tärkeät käsitteet kuin "midrash", "interpolaatio", "muotokritiikki", "lähdeanalyysi" jne. Katso sanakirjasta!
• Miksi Matteus ja Luukas kertovat täysin erilaiset jutut Jeesuksen syntymästä? — Joulukuussa esitetty tarina on eri osasista kokoonpantu. Eivätkö muuten "viisaat miehet" olleet oikeastaan astrologeja? Eikö astrologia ole synti?

Jos olisin taas kahdeksantoistavuotias, minun tarvitsisi kuulla seuraavaa:

• Kristityillä ei ole mitään oikeutta vaatia, että sinä reagoit heidän ilosanomaansa. Niin sanottu "todiste, joka vaatii tuomiota" on heppoista kuulopuhetta, sitä paitsi parituhatta vuotta vanhaa, ja heitettäisiin ulos mistä tahansa oikeudenistunnosta.
• Dogmaattista pötyä kuten kreationismia ei tarvitse edes kunnioittaa vastauksella.
• Älä odota Totuuden tulevan luoksesi. Useimmat opettajat elämässäsi ovat joko yhä hämmentyneitä etsijöitä tai jäykkiä dogmaatikkoja. Jos olet minun kaltaiseni, etsit, kunnes huomaat, että tärkeä on itse matka, ei päämäärä.
• Seuraa intohimoasi ja ole sen vuoksi se, joka sinun on tarkoitus olla ... ja jos sinulla on tuuria, olet löytänyt kaiken tarvitsemasi "tarkoituksen" ilman synnin, sovituksen, pelastuksen tai kirkostaerottamisen sekaantumista asiaan. Ole oma itsesi ja nauti siitä.
• Elä todellisessa elämässä. Kävele metsissä, kosketa maata, hanki koira, lue lapsillesi, opettele laulamaan ja soittamaan. Auta muita: sinua — kyllä, sinua — tarvitaan! Älä tuhlaa elämääsi kuvaruudun edessä, olkoonpa se sitten TV, Internet tai videopeli: niillä on oma (hyvin rajoitettu) paikkansa, mutta mediamoguleilla on oma lehmä ojassa pyrkiessään pitämään sinut siinä — vastusta sitä!

Saanen päättää parilla suosikkisitaatilla, jotka olen merkinnyt muistiin viisaudenetsintäni aikana:

Fundamentalismista eräässä radio-ohjelmassa:

Varmuuden haluaminen on ansa, joka saa kiikkiin lapsen meissä jokaisessa.

Ja nämä, ironista kyllä eräästä kirkon lehdestä:

Rukoile myrskyssä, mutta jatka soutamista.

Huuda kaikin mokomin Jumalan puoleen, mutta elä silti elämäsi aivan kuin Häntä ei olisikaan!

Saatan olla rikkaampi, koska olen kokenut uskonnollisen version "rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen". Ainakin olen saanut omakohtaisen näkemyksen uskovaisen mielestä, mutta mielestäni itselläni on syvemmänlaatuinen rauha nyt, ei sellainen koko ajan olkansa ylitse vilkuileva, hermostunut rauha.

Ian Carr
PO Box 118
Taree NSW 2430
Australia