Haastattelija: Maarit Tastula

Kun pappi Pohjanmaalta kertoi julkisuudessa uskovansa enemmän hermosoluihin ja luonnontieteeseen kuin Jumalaan, kirkonisät älähtivät. Paljonhan voi kirkko suvaita, mutta pitäisikö kirkon suvaita myös ateistipappia?

Ei suvainnut, ja niin meni Jorma Hietamäeltä pappiskirja. Mutta mikä ihme vei tältä papilta sen uskon?

JH:

Reaktiot on aika voimakkaita. Jotkut ihmiset kokee ehkä oman, perinteisen ajattelutapansa tulevan uhatuksi. Siis oma vakaumus se on uhattuna: joku esittää asioita ikään kuin hän tietäisi nyt paremmin.

Siinä tulee helposti asetelma, että perinteisemmän näkemyksen edustajat kokevat jäävänsä... ikään kuin heidän olisi osoitettu nyt olevan väärässä, ja sen takia siinä nousee tällainen vastarinta ja puolustusreaktio.

Kun minä papiksi opiskelin, niin mulla oli pääaineena Uuden testamentin eksegetiikka, joka siis tarkoittaa Raamatun tutkimusta ja Raamatun ajan historiaan perehtymistä, tieteenalaa. Sillon mä huomasin jo hyvin selkesti sen, että Raamattu todellakin on oman aikansa ihmisten tulkintaa asioista, eikä se oo jotenkin sellaista yksiselitteisen ehdotonta, jumalallista totuutta. Se on merkinnyt mulle aika paljon... tämän löydön tekeminen.

No sitten yks merkittävä asia on ollut biologia. Siis biologian puolella aika selkeästi on pystytty perustelemaan evoluutiokehitys ja nykypäivänä se on, voi sanoa, siis aivan kiistaton tieteellinen tosiasia.

Siis konkreettiset tilanteet on jotenkin niin lähellekin tulevia, esim. mun sekä siskolta että veljeltä on kuollut lapsi liikenneonnettomuudessa... hyvin traagisia tapahtumia. On tuttavia, joille on tapahtunut muunlaisia onnettomuuksia: yks isä peruutti kotipihassa vahingossa puolitoistavuotiaan lapsensa. Lapsi kuoli.

Yks poika sairastui 14-vuotiaana syöpään. Hänen puolestaan rukoiltiin, ja jotkut uskovat saivat profetioita, että hän paranee ja tulee olemaan täällä Jumalan merkki, mutta ei mitään sellasta tapahtunut, hän kärsi, kitui ja kuoli 17-vuotiaana tähän sairauteensa.

Siis maailmahan on täynnä tällaista kärsimystä: estoniat, kurskit uppoaa, onnettomuuksia tapahtuu, tulivuoret purkautuu...

Ei sitä tarvita mihinkään, mut siis tämän elämän luonteeseen vaan kuuluu että täällä maailmassa on sellaiset olosuhteet, jotka aikaansaa asioita, jotka muodostuu kärsimyksiksi.

Musta kristinusko on tässä suhteessa hyvin ongelmallisessa tilanteessa kun se selittää, että ihmisen lankeemuksen myötä tuli tähän maailmaan kärsimykset — synti ja sairaus ja kärsimykset.

Kuitenkin me tiedetään, että paljon ennen ihmisen maapallolle tulemista niin täällä, niin kun mä oon sanonut monissa yhteyksissä, että tyrannosaurukset popsi pienempiänsä ja tulivuoret purkautui ja eläimet kärsi. Kipua ja kärsimystä oli aivan valtavasti täällä jo ennen ihmisen maapallolle tulemista. Ei siis ihmisen lankeemus missään nimessä riitä selittämään tätä kärsimystä, mikä maailmassa on.

Niin nimenomaan. Siis kyllähän ihmisellä on myös taipumus pahaan ja ihminenkin tekee väärin, en minä sitä kiellä, että näin on. Mutta täs maailmassa on paljon muuta, joka aiheuttaa kärsimystä.

Mutta tähän kristinuskon suhtautumiseen syntiin ja kärsimykseen liittyy myös tämä ongelma, että ajatellaan, että ihminen on langennut ja sitten sen takia hänellä on tämä anteeksisaamisen tarve.

Mutta jos nyt Jumala on ollut kaikkivaltias, kaikkitietävä ja rakastava, niin miks Hän loi tällaisen maailman, missä ihminen sitten jatkuvasti lankeaa ja tekee väärin ja kärsii?

Niin, miksi pitää olla Jumalalla kaikki muka helvetit ja kadotukset. Eihän siis... se on ihmisten tietynlaista uskonnollista kehitelmää, mikä on aikojen kuluessa syntynyt.

Mutta jos nykyajan näkökulmasta asioita tarkastelee todella avoimesti ja kriittisesti niin en minä ymmärrä, voiko päätyä muuhun käsitykseen kuin että noi vanhat käsitykset on vääriä. Ei oo sellaista Jumalaa ja jotakin kuolemanjälkeistä todellisuutta missä olis helvettiä ja kadotuksia.

Mun käsitykset ihmisestä muuttui. Hyvin merkittävää on mulle ollut nimenomaan aivotutkimus, neurotiede.

Mä aloin oivaltaa, että ajattelukyky mahdollistuu ainoastaan hermosolujen toiminnan tuotoksena. Siis meillä on aivoissa, nykytutkijat sanoo, että noin sata miljardia hermosolua, jotka rakentaa siellä yhteyksiä toistensa kanssa, niin että yhdellä hermosolulla voi olla vaikka 10 000 yhteyttä muihin hermosoluihin.

Niin se on aivan mieletön verkosto, mikä on meidän aivot. Ja se vastaanottaa informaatiota eri aistien kautta ja prosessoi sitä siellä sitten. Tästä syntyy meidän aistihavainnot ja tän pohjalta syntyy ajattelukyky, muisti ja nykypäivänä niitä pystytään aika pitkälle aivojentutkimuslaitteitten avulla ja neuropsykologisin testein ja muulla tavoin pystytään jäljittämään., että mitä siellä todella tapahtuu

Tää tuntuu uskomattomalta, mutta näin se vaan on. Tietysti se että miten siitä materiaalisen tason tapahtumasta — kun siellä hermosolussa impulssit kulkee, synapseissa välittäjäaineet toimii — niin miten näistä tapahtumista sitten lopulta syntyy tämä psyykkinen elämys?

Kyllähän siinä tiede on vielä vähän ymmällään ja ihmeissään. Mutta se on selvää, että kuitenkin nimenomaan materiaaliset tapahtumat nämä psyykkiset elämykset ja meidän ajattelukyvyn aikaansaa. Ja kun näin on, niin mä jouduin miettimään, että voiko sitten olla olemassa jotakin sellaista henkistä todellisuutta, jotakin tuonpuoleisuutta tai jumalaa, joka kykenis ajattelemaan...

Aivan. Eli syynä on jotkin psyykkiset tekijät. Esimerkiksi ihmisellä saattaa olla elämässä jotakin hyvin vaikeata asiaa, mitä hän ei osaa käsitellä eikä pysty kohtaamaan.

Psyyke toimii näin, että se muuttaa, heittää sen, että niin kun kääntää — konversiohan tarkottaa kääntämistä — niin kääntää sen tällaseks konkreettiseksi oireistoksi.

Ja joskus tapahtuu näin, että kun ihmisellä sitten — tällaisilla konversiohäiriöisillä — ne elämän ongelmat alkaa ratketa ja hän saa niin kun sitä psyykkistä apua, niin nää oireetkin poistuu.

Ja sit mä aattelisin näin, että joissakin näissä ihmeparantumistilanteissa, rukouksilla parantumisissa, näissä ihmeellisimmissä parantumisissa niin saattaa olla kysymys tän tyyppisistä ilmiöistä. Ihmisellä on psyykkisistä syistä johtuva joku fyysinen kipu esimerkiksi, ja nyt kun, sanotaan nyt esimerkiksi joku tunnettu saarnaaja, parantaja tulee hänen luokseen, lähestyy häntä, kohtaa hänet ihmisenä, niin siinä tapahtuu sellainen eksistentiaalinen kohtaaminen, joka on jotakin aivan ihmeellistä hänelle.

No tässä mä tukeudun esimerkiksi Matti A. Miettisen tekemään tutkimukseen kun hän tutki Niilo Yli-Vainion kokouksissa 80-luvun alussa tapahtuneita ihmeparantumisia.

Se on erittäin arvokas tutkimus, josta on aivan liian vähän Suomessa puhuttu. Matti A. Miettinen tutkii siinä erittäin runsaan aineiston, ihmisiä. Hän haastattelee heidät ja lääkäri tutkii heidän tapauksensa hyvin tarkasti ja tää kirja sitten on analyysi näistä tutkimustuloksista.

Siellä käy ilmi, että yhtään sellaista parantumista Yli-Vainion kokouksissa ei tapahtunut, jotka voitais määritellä lääketieteellisesti tai luonnontieteellisesti täysin selittämättömiksi ihmeparantumisiksi.

Kyllä. Siis psyyke vaikuttaa uskomattoman voimakkaasti tänne fyysiseen puoleen, ja erilaiset ajatukset, mielialat... niin ne erittäin voimakkaasti vaikuttaa tähän fyysiseen puoleen.

Esimerkiksi jos ihmiselle sanotaan pahasti, hän loukkaantuu siitä, hän muuttuu alakuloiseksi ja masentuu mahdollisesti ja sen seurauksena aivoissa välittäjäaineitten määrät alkaa muuttua ja siitä tulee ihan sellanen fysiologinen uusi tila. Näin se käy.

No moni on mua näin neuvonut jälkeenpäin, se on jälkiviisautta. En tiedä, toimisinko eri tavalla kuin mitä toimin, jos tietäisin, mitä niin kun mun tekemisistä seuraa. Ehkä silti toimisin samoin.

Mun prosessi oikeestaan lähti liikkeelle siitä, että mä olin huolestunut siitä, että kirkko jotenkin helposti putoaa kelkasta, sen vaikutusvalta ja merkitys tässä yhteiskunnassa alkaa vähentyä, kun se jää liian takapajuiseksi ja liian dogmaattisesti vanhoihin näkemyksiin.

Kun mä varsinkin täällä Tampereella psykologiaa opiskellessani tajusin, kuinka siis yliopistomaailmassa, tiedemaailmassa ihmiset on irtaantuneet todellisesti kirkon näkemyksistä.

Niin, sitä on kysytty. Mä olen paljon joutunut tätä miettimään, että oonko mä tehnyt väärin siinä kun en itse pyytänyt eroa.

Mutta mä silloin ajattelin näin, että ne näkemykset, mitkä mä olin omaksunut, ne on niin jotenkin vahvasti perusteltavissa olevia, että ajattelin, että kun tiedemaailmassa, tiedemaailma on täynnä ihmisiä, jotka ajattelee samalla tavalla, niin pakko kirkonkin on hyväksyä, että näinkin voidaan ajatella. Ja on tultava nykyaikaan ja sallittava näin radikaalilla tavalla erilainen ajattelu.

Kyllä se on aika paljon vaadittu kirkolta. Ymmärrän hyvin senkin ratkaisun että kirkko veti rajan, että tämän yli ei kuitenkaan voi mennä.

Mut siitä huolimatta mulle oli pettymys se, että se raja tähän vedettiin, koska se merkitsee nyt sitä, että tällaisia ajatuksia kuin mitä mä olen esittänyt — ja mielestäni kuitenkin aika vahvasti tieteellisiin näkemyksiin perustuen — niin tätä ei nyt kirkon sisälle, ainakaan työntekijöille voitu hyväksyä.

Niin... ei se sillä lailla sama ole, että meillä kuitenkin kirkko on edustanut koko suomalaista yhteiskuntaa. Kirkon sisällä kirkon työntekijät... piispat... ovat nauttineet siitä kun he ovat saaneet sanoa, että meillä on Suomessa kansan kirkko.

On tavallaan haluttu ilmasta sitä, että melkein koko kansa lukeutuu tähän kirkkoon. Ja on pidetty hyvänä sitä, että meillä on seinät leveällä.

Niin... ei se todellakaan siitä ole tullut tunnetuksi. Kyllähän kirkolla on, jos nyt kriittisesti tarkastellaan kirkkoa, mitä minä olen aika vähän tehnyt, niin kyllähän se aika synkkä historia on... siis todella karmee!

Kun lähdetään miekkalähetyksistä ja noitarovioista ja tieteen kahlitsemisista ja siis vallan käytöstä kaiken kaikkiaan... kyllä kirkko on aika törkeällä tavalla kunnostautunut näillä aloilla.

Ei se pelota. Mä tiedän, että näin on. Ja voi olla, että kymmenen vuoden päästä joistakin asioista ajattelen toisin kuin mitä tällä hetkellä. Mä hyväksyn tämän tilanteen.

Tällä hetkellä mä rakennan käsityksiäni niitten tietojen varaan, mitkä on saatavilla. Kymmenen vuoden päästä ehkä on tarkempaa ja enemmän tietoa ja sen takia joudun muuttamaan näkemyksiäni. Mä hyväksyn muutoksen.

Mulla ei ole kuolemanpelkoa ollut. Mä en voi sanoa, ettenkö pelkäisi sitten joskus, kun kuolema mahdollisesti on lähellä, voi olla että hyvinkin koen... saattaa olla, että koen hyvinkin ahdistavana ja vaikeana oman kuoleman joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä on jotenkin sinut sen asian kanssa.

Mä tunnustan tään tosiasian, että mun elämään kuuluu se, että mä tuun joskus kuolemaan. Se on luonnollinen päätepiste ja loppu tälle elämälle. Toivottavasti voin silloin sanoa, että pitkän ja mielenkiintoisen ja rikkaan elämän eläneenä oon valmis irtautumaan ja luopumaan tästä.

Huomautettakoon, että en välttämättä yhdy Jorma Hietamäen kaikkiin näkemyksiin, vaikka paljon löysinkin tästä omieni kaltaisia tuumauksia.