Ilman Jumalan tahtoa mitään ei ole olemassa. Jumala on kaikkivoipa, kaikkitietävä, kaikkialla läsnäoleva, läpeensä hyvä ja iankaikkinen. Jumalalla ei ole ollut alkua eikä hänellä ole oleva loppua. Jumala loi maailman ja sen osat jotakin tarkoitusta varten.

Jumala loi ihmisen tuntemaan, rakastamaan, kunnioittamaan, palvelemaan ja tottelemaan häntä. Jumalaa pitää ajatella maskuliinisena, vaikka Jumala on puhdas henki eikä hänellä ole aineellisia tai ruumiillisia osia. Ihmiset tullaan tuomitsemaan kuoleman jälkeen sen mukaan kuinka hyvin he ovat täyttäneet Jumalan suunnitelman. Epäonnistuneita, synnintekijöitä, rankaistaan ikuisesti. Onnistuneita palkitaan ikuisesti. Palkkion tai rankaisun tarkasta luonteesta väitellään kiihkeästi, mutta yleensä ollaan yhtä mieltä siitä, että palkitut tulevat oleskelemaan Jumalan läheisyydessä kun taas rangaistut eivät sinne pääse.

Jumalaa kuvaillaan isähahmona vanhan patriarkaalisen perherakenteen mukaan. Jumala suojelee perhettään, mutta on myös perheensä hallitsija ja hänen käskyjään on toteltava.

Kristityt pitävät Jeesus Nasaretilaista Jumalan inhimillisenä ilmentymänä. Useimmille kristityille tämä merkitsee, että Jeesus on sekä inhimillinen että jumalallinen. Tämä oppi tunnetaan nimellä Lihaksituleminen ja sitä pidetään uskon mysteeriona. Elikkä kuinka voi joku olento olla sekä inhimillinen että jumalallinen, se ylittää ihmisen käsityskyvyn. Järkeily ja logiikka eivät voi näyttää toteen sellaista uskomusta vaan sen pohjana täytyy olla usko.

Jumala antaa käskyjä ja nämä ovat moraalin perusta. Hyvänä ihmisenä eläminen edellyttää Jumalan käskyjen tottelemista. Nähtävästi murhaaminen olisi moraalisesti oikeutettua ellei Jumala kieltäisi ihmisiä murhaamasta. Mutta koska Jumala on läpeensä hyvä, meidän ei tarvitse olla huolissamme siitä, että hän saattaisi käskeä jotakin, mikä on pahasta. Hänen luonteensa kieltää sen.

Ateistin täytyy uskoa, että ihmiset loivat Jumalan eikä päinvastoin. Näin sanoessamme väitämme, että suuri osa ihmiskuntaa on harhaluulon vallassa. Kuinka ateistit selittävät tämän harhaluulon alkuperän ja sen itsepintaisuuden?

Sellaiset filosofit kuin Thomas Hobbes ja Baruch de Spinoza ovat väittäneet, että usko Jumalaan sai alkunsa pelosta ja taikauskosta. Sellaiset ihmiset kuin Sigmund Freud ja Karl Marx ovat väittäneet, että harhaluulo pysyy, koska usko Jumalaan tyydyttää toiveet suojelevasta isästä ja kuolemattomuudesta, tai että se toimii huumeena ihmisen olemassaolon kurjuutta ja kärsimystä vastaan.

Jumalaan uskovat ajattelevat, että on olemassa todisteita tukemaan heidän uskoaan, tai sitten heidän mielestään ei ole mitään syytä olla uskomatta Jumalaan. Edelliset saavat usein itsensä uskomaan, että tolkuttomat, vilpilliset, petolliset, heikot, hatarat tai hullunkuriset syyt ovat päteviä. Jälkimmäiset harhauttavat itsensä usein pitämään ateisteja itsepäisinä ja haluttomina ottamaan riskin mahdollisen ylevän totuuden vuoksi. Kuinka nämä harhaluulot syntyvät?

Näillä kahdella uskovaistyypillä on yksi yhteinen piirre: he haluavat uskoa harhaluuloonsa niin kovasti, että he pettävät itseään ja ajattelevat olevansa täysin järkeviä tavoitellessaan harhaluuloaan, tai että ateistit ovat järjettömiä ja kohtuuttomia hylätessään sen. Useat myös jakavat yhteisen perusteen: heidän uskonsa antaa heille tunteen mahdista ja ylemmyydestä usein johtaen heidät tuhoamaan minkä tai kenet tahansa heitä vastustavan sekä paiskomaan siunauksia yli maailman kurjuuksien, mukaanlukien ne, joita ovat itse saaneet aikaan.

Nämä uskovaiset tuntevat, että heillä on salatiedon mahti. Salaisesta tiedosta ja voimista osallisena oleminen on perimmäinen itsekeskeisyyden huippu. Se ei ainoastaan höystä elämää vaan antaa sille tarkoituksen ja merkityksen, jota sillä ei muutoin olisi.

Toisaalta usko Jumalaan on monille uskovaisille jotakin, mitä he ovat pitäneet itsestään selvänä koko elämänsä. Usko antaa järjestystä ja tarkoituksen heidän elämälleen. Se liittää heidät uskovaisten yhteisöön antaen heille luottamusta itseensä ja uskomuksiinsa. Kaikki tärkeät ihmiset uskovan elämässä vahvistavat hänen uskonsa. Jos kasvat aikuiseksi keijukaisten keskellä, voit helposti uskoa keijukaisiin. Jos kasvat aikuiseksi Jumalan kanssa, jos jokainen sinulle tärkeä henkilö vahvistaa uskoasi Jumalaan, näet joka puolella todisteita siitä, minkä tiedät sydämessäsi olevan totta. Jumalaan uskomisen näennäisen järkevyyden päävoimana saattaa olla yhteisvahvistus (communal reinforcement).

Muutamat kunnialliset ja älykkäät hengenheimolaiset antavat viimeisen silauksen uskon vahvistukselle. Ihmiset eivät ehkä ala uskoa Jumalaan vain, koska joku pyhimys tai tiedemies tai kirjallisuuden Nobelin palkinnon saaja antaa hyväksyntänsä sille, mutta ajatus siitä, että he ovat hyvässä seurassa saa ihmiset tuntemaan olonsa mukavammaksi.

Lapsi, joka kasvaa enkelien, pyhän ehtoollisen, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen sekä Pelastajan maailmassa, ei edes huomaa logiikan ja järjen puuttumista kaikesta tuosta. Tuntuu yhtä luonnolliselta uskoa Kirkastumiseen kuin sähköön. Hänelle opetetaan rinnakkain matematiikkaa ja katekismusta, eikä tuon rinnakkainasettelun järjettömyys koskaan paljastu hänelle tai hänen pienille tovereilleen.

Kuvittelisin, että monien ihmisten on yhtä luonnollista uskoa keijukaisiin ja noitiin ja pahoihin silmäyksiin kuin siihen, että tuli on lämmin. Mutta tämä kaikki on asiaankuulumatonta siihen nähden onko keijukaisia tai noitia tai jumalia ym. olemassa.

Uskovan mielestä elämässä on enemmän järkeä jos Jumala on olemassa. Miksi sitten minusta ja muista ateisteista on ilmeistä, että kaikessa on enemmän järkeä ellei Jumalaa ole? Miksi maailmankaikkeus näyttää minusta ymmärrettävämmältä, jos se on suunnitelmaton mekanismi, jota hallitsevat vain luonnolliset, persoonattomat voimat?

Tarkastelen maailmankaikkeutta ja mitä siitä tiedetään, ja minusta sen väitetty täydellinen järjestys ja muotoilu ovat melko epätäydellisiä. Tarkastelen yksityisiä kohtia, joiden toiminta on ihmeellinen mutta muotoilu naurettava, ja päädyn ajattelemaan, ettei mikään kaikkitietävä olento muotoilisi sitä tällä tavalla.

Meidän ei tarvitse kosketella maailman pahuutta, kun elämän hyvät asiat voivat esittää näkökohtamme yhtä hyvin. Esimerkiksi ihmisen silmä ja aivot ja hermoverkosto, kudokset, neuronit jne. jotka tuottavat näön ovat ihme, mutta kuka tahansa ihminen, joka suunnittelisi vaikkapa kameran jäljittelemään silmää, lähtisi kyllä merta edemmäksi kalaan. Odottaisin kaikkitietävän olennon käyttävän paljon yksinkertaisempaa piirustusta sekä silmää että maailmankaikkeutta varten. Juuri rakenteen monimutkaisuus osoittaa, kuten Clarence Darrow huomautti, suunnitelmattomuutta ja luonnon voimien työtä ilman mitään erityistä tarkoitusta mielessään.

Käsite suurenmoisesta olennosta, joka on vastuussa kaikesta, mutta joka leikkii kosmista piilosta, johtaa minut kysymään: miksi sellainen olento kuin Jumala olisi niin kevytmielinen? Koko luomisen, käskyjen, palkintojen ja rankaisujen idea ei selvitä mitään. Kun olin lapsi, minua pyydettiin opettelemaan ulkoa vastaus kysymykseen "Miksi Jumala loi minut?", ja vastaus kuului: "Tunteakseni Hänet ja rakastaakseni, kunnioittaakseni, palvellakseni ja totellakseni Häntä." Silloin se kuulosti hyvältä. Minulla oli tämä juhlallinen, hämärä velvollisuus jotain olentoa kohtaan — olentoa, joka paljastaa itsensä tai tahtonsa vain erityisissä tilanteissa ja vain erityisesti valituille henkilöille. Olen varma siitä, että jokainen meistä lapsista opetellessaan katekismusta ulkoa toivoi, että Jumala valitsisi juuri hänet erityisen ilmoituksen välittäjäksi.

Nykyään kun kuulen ihmisistä, jotka saavat näkyjä tai kuulevat ääniä, joita he luulevat jumalallisiksi, tai ihmisistä, jotka suorittavat taikurimaisia urotöitä tai ihmetekoja, kysyn itseltäni seuraten David Humea, kumpi on todennäköisempää, että Jumala puhui tälle henkilölle vai että hän on harhaluulojen vallassa tai harjoittaa petosta? Kumpi on todennäköisempää, että erityiset voimat ovat rikkoneet luonnonlakeja vai että on tapahtunut aistiharha, petos ja/tai erehdys? En koskaan emmi vastatessani. Kukaan järkevä ihminen, jolla on vaikkapa vain järkevyyden perusperiaatteet, ei voi uskoa jumalallisiin näkyihin, ääniin tai ihmeisiin todistuksen perusteella, ei edes ensikäden todistuksen, hylkäämättä juuri noita periaatteita.

Ateistin mukaan Jumalaa ei tietenkään keksitty yhtä, vaan monta kertaa monissa kulttuureissa. Keksinnön samankaltaisuudet johtuvat ihmisen luonteen ja kokemuksien samankaltaisuuksista. Syntymä, suvunjatkaminen, kärsimys ja kuolema ovat yleismaailmallisia. Niin Jumalan hahmot ja jumalkokemukset kuin keksinnön hyödyllisyys kuvastuvat sellaisissa yleismaailmallisesti jaetuissa kokemuksissa.

Monille usko Jumalaan merkitsee uskoa siihen, että ellei Jumalaa olisi, he olisivat vapaita tekemään mitä tahansa pahoja tekoja, kuinka katalia hyvänsä. He sanovat, että ainoa asia, mikä pitää heitä aisoissa, on Jumalan käskyt olla murhaamatta, varastamatta jne. He sanovat, ettei heidän elämällään olisi merkitystä elleivät he saisi ylhäältä käskyjä, jotka selittävät mitä heidän pitää tehdä elämällään. Mutta minkälainen tarkoitus on elämällä, joka perustuu pelkästään sokeaan kuuliaisuuteen? Olemme nähneet sokean tottelevaisuuden vahingolliset vaikutukset historiassa liian moneen kertaan pitääksemme sellaista näkökantaa uskottavana.