Koulu — tuntematon kulttuuri-ilmiö
Koulu on omalaatuinen paikka. Sitä pidetään kulttuurissamme itsestäänselvyytenä. "Mutta mikään ei ole niin ongelmallista kuin itsestäänselvyydet ja terve järki", kirjoitti Pirjo Karvonen väitöskirjansa "Oppikirjateksti toimintana" esipuheessa. Muutama vuosi sitten minulle kävi niin, että aikaisemmin itsestäänselvyytenä pitämäni koulu muuttui minulle ongelmalliseksi. Tämä liittyi siihen, kun omaksuin konstruktivistisen oppimis- ja tiedonkäsityksen. Silloin koinkin koulun monet piirteet käsittämättöminä. Tästä seurasi kova halu yrittää ymmärtää mikä koulu kulttuuri-ilmiönä oikein on. Kasvatustieteen kirjoista ei juuri ollut apua. Oikeastaan oli aika ällistyttävää havaita, että kasvatustieteilijöitä ei juuri näytä kiinnostavan se, mitä kasvatus ja koulunpito oikein ovat.Vyyhti alkoi aueta kun luin maineikkaan brittiläisen sosiaaliantropologin Mary Douglasin teoksia, vaikka hän ei käsitellytkään koulua. Hänen mukaansa kaikissa kulttuureissa keskeisintä on pysyväisluontoiset tiedon aukot, asiat, joita ei nähdä. Tämän "institutionaalisen sokeuden" tehtävänä on suojella tiettyjä arvoja ja niihin liittyviä institutionaalisia rakenteita. Varsin samanlaista näkökulmaa edustaa Bergerin ja Luckmannin tiedonsosiologian klassikko "Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen". Edelleen kielitieteilijöiden ja semiootikkojen kouluanalyysit ovat hyvin paljastavia (esim. Günther Kress, Jay Lemke ja Pirjo Karvonen). Huomattava ymmärryksen lisääntyminen tapahtui luettuani Peter McLarenin teoksen "Schooling as a ritual performance".
Organisaatioilla on julkiset ja latentit funktiot. Latentteja funktioita ei julkisesti arvioida ja ne ovat ilmeisesti suurimmaksi osaksi tiedostamattomia. Voidaan puhua myös pinta- ja syvärakenteista. Syvärakenteet ovat määräävämpiä. Vastaavasti kielitieteilijät puhuvat ilmitekstistä ja piilotekstistä ja kasvatustieteilijät opetussuunnitelmasta ja piilo-opetussuunnitelmasta. Piilo-opetussuunnitelma on oikea opetussuunnitelma, kun taas kirjoitettu opetussuunnitelma on vale- eli peiteopetussuunnitelma. Mikä onkaan erityisesti uskonnon opetuksen kätketty funktio eli piilo-opetussuunnitelma?
Koululla on kaksi vastakkaista tehtävää, jotka ovat keskenään ristiriidassa: sosiaalistaminen ja kriittisen ajattelun kehittäminen. Tai kriittinen ajattelu on nostamassa päätään tyystin uudenlaisena koulun tavoitteena. Mutta vanha alamaisen tuottamisen funktio on piilotettuna tiukasti mukana kaikissa kouluinstituution käytänteissä ja jopa itse koulurakennuksessa. Kouluinstituution rituaalien operationaalinen tehokkuus on McLarenin mukaan hämmästyttävän hyvä. Sosiaalistamisessa oppilaat ohjataan "käyttäytymään oikein" ja "pysymään ruodussa". Tämä koskee erityisesti tapaa nähdä maailma. Oppiminen on tavallaan tietämättömyyden levittämistä, silmälappujen laittamista. Tärkeintä on oppia mitä ei saa tietää ja mitä ei saa kysyä. Oppilaille sallitun toiminnan kenttä rajataan tabujen aidoilla.
Kriittisessä kasvatuksessa oppilaita sen sijaan varta vasten opetetaan tekemään "hankalia kysymyksiä". Heitä opetetaan tiedostamaan ja ylittämään toimintaansa rajoittavia näkymättömiä raja-aitoja. Henry Giroux puhuukin rajapedagogiikasta (border pedagogy). Tietenkin sosialisaatio on välttämätöntä yhteiskunnan toiminnan kannalta, mutta muuttuvassa maailmassa tarvitaan myös kriittistä ajattelua. Tasapaino näiden kahden välillä onkin kasvatuksen perustavin moraalinen dilemma. Koulun sosialisaatiotehtävässä uskonto on erityisasemassa sekä eksplisiittisen opetuksen että koulun muuhun toimintaan liittyvien rituaalien kautta. Yritän seuraavaksi hiukan avata sitä, miten sosialisaatio erityisesti uskonnon avulla tapahtuu.
Uskonto valtaa oikeuttavana ja ylläpitävänä konstruktiona
Kun sanotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, niin tarkoitetaan tietysti päinvastaista. Jumala on sosiaalinen konstruktio. Herääkin kysymys, miksi kristinuskon Jumala on sellainen kuin on? Minkälaista jumalaa palvelet, sellainen olet. Jumalatkin liittyvät kulttuurin kokonaisuuteen ja perimmältään ekologiseen sopeutumiseen.Uskonnon opetuksessa omaa jumalaa ei koskaan analysoida kulttuurisena ilmiönä, poikkeavien lahkojen ja toisten uskontojen käsityksiä kylläkin. Mary Douglas kirjassaan "Risk Acceptability According to Social Sciences" selittää kristinuskon jumalan lähtien syyllisyyden allokointiteoriasta. Syyllisyys sijoitetaan kultturissa siten, että se parhaiten edistää sosiaalista koheesiota. Meidän kulttuurimme kokonaislogiikkaan sopii, että onnettomuuksien ja sairauksien syyllisyys sälytetään uhrille itselleen. Jotta syyllisyys ei kuitenkaan kasvaisi ylivoimaiseksi taakaksi, tarvitaan kaksijakoinen jumala, joka on yhtä aikaa ankara tuomari ja anteeksiantava isä - erittäin nerokas konstruktio sosiaalista kurinpitoa varten.
Miksi uskonnon kieli on käsittämätöntä? Yksi selitys sille on se, että siinä on kysymys ihmisen eksistenssiä ja sisäisen kokemuksen eräitä puolia kuvaavasta symbolisesta kielestä. Se on vaikeasti kielellisesti kuvattavissa, koska kieli on muotoutunut arkikokemuksen kuvaamiseen. Sisäisiä reaalimaailman ulkopuolisia kokemuksia joudutaan kuvaamaan arkikokemuksen käsittein. Pyhyyden tutkimus antaa toisenlaisen näkökulman. Esim. Paul Hessen mukaan uskonnollinen symboliikka on tarkoituksella tehty monimutkaiseksi. Vaikeaselkoisuuden tarkoituksena on estää ulkopuolisen "lukemasta" niitä, sellaisen, joka ei kykenisi ymmärtämään ja kunnioittaman sen (harjoittajalleen) erittäin väkevää sisältöä. Tarkoituksena on pyhyyden varjeleminen ja häpäisyn estäminen. Jos jokin asia ymmärretään, niin pyhyys katoaa. Tämän ovat monet raamatuntutkijat, esim. Heikki Räisänen, saaneet kokea. Tämä on tietysti luterilaisten omaa hölmöyttä. Kaikissa muissa uskonnoissa uskon kohde on selittämätön mysteeri ja sillä hyvä.
Todellisuutta ylläpidetään keskustelun avulla, mutta keskustelu on pyrittävä pitämään mahdollisimman pinnallisena. Usko voi säilyä vain uskovaisten yhteisössä, jossa ei kyseenalaisteta. Extra ecclesiam nulla salus (seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta). Uskonnon keskeisenä tarkoituksena on vahvistaa sosiaalista yhteisöä ja erottaa meidät heistä. Uskonnon symboliikan vaikeaselkoisuus tukee myös tätä.
Tämä sosiaalisen kurinpidon rooli selittänee sen, miksi uskonto on edelleen voimissaan, vaikka sillä ei enää olekaan maailmanselityksen monopolia, niinkuin keskiajalla. Mielenkiintoinen piirre on myös se, miksi ihmiset sietävät keskenään hyvin ristiriitaisia aineksia maailmankuvassaan. Ihmiset perustelevat sen itselleen, sillä että ne kuuluvat eri todellisuuksiin. Berger ja Luckmann selittävät tämän myös sillä, että ristiriitaisuuksia ei havaita. Kun ihminen kasvaa uskonnolliseen yhteisöön, hänen ei tarvitse pohtia uskonasioita. Pohdinta on merkki kriisistä.
Selviytyäkseen kulttuurin pitää sopeutua ulkoisen ympäristön asettamiin vaatimuksiin. Tämä sopeutuminen aiheuttaa mieltymyksen tietynlaisiin kosmologisiin ideoihin. Kosmologiset ideat valitaan siten, että ne hyvin palvelevat sosiaalista koheesiota. Ymmärtääksemme institutionaalista sokeutta, meidän tulee miettiä miten maailmaa olisi tulkittava, jotta se täyttää yksilön tarpeet tehdä moraalisia vaatimuksia toisille yksilöille. Näin syntyvät maailmankuvat ja ideologiat. Rituaaleissa ideologiat pannaan toimeen. Kulttuuri voidaankin ymmärtää monimutkaisena rituaalijärjestelmänä.
Uskontoon kasvattaminen ja sosiaalistaminen
Uskonnolliset toimijat pitää jotenkin perehdyttää merkitysjärjestelmään sillä tasolla, että taataan tietynlainen käyttäytyminen. Institutionaaliset merkitykset tulee juurruttaa voimallisesti ja pysyvästi yksilön tietoisuuteen. Jotta nämä merkitykset olisi helpompi painaa mieleen, tarvitaan merkitysten ja toimintaohjeiden yksinkertaistamista. Muistamista vahvistetaan symbolisilla esineillä ja tai symbolisella toiminnalla (rituaaleilla). Esineistä ja rituaaleista tehdään siten muistin apuvälineitä. Rituaalisissa juurruttamistekniikoissa olennaista on tunnelatauksen tason kohottaminen, elämys pitää saada intensiivisemmäksi.Vaikka ei osallistuisikaan uskonnon opetukseen, ei uskonnollisilta rituaaleilta pääse koulussa kuitenkaan pakoon. Uskonnolliset rituaalit näyttävät melko viattomilta ja monet hämmästetelevätkin uskonnottomien yliherkkyyttä niille. Ne ovat kuitenkin kaukana viattomasta. Uskontotieteilijä Roy Rappaportin mukaan rituaalien suorittaminen muokkaa ihmistä tehokkaasti. Minkälaisia rituaaleja suoritat, sellainen olet. Rituaalien samanlaisena toistaminen ennen pitkää muuttaa ihmisen. Ihmisen mahdollisuus vastustaa tätä on heikko, koska tämä tapahtuu suurimmaksi osaksi tiedostamattomalla tasolla.
Rituaalit ovat osa perehdyttämisjärjestelmää, millä yksilö vihkiytyy uskonnon mysteereihin. Vihkiytymisessä olennaista on uskon legitimointi, selittäminen ja oikeuttaminen. Legitimoinnin tavoitteena on pitää yksilö uskon sisäpuolella ja ulkopuoliset ulkopuolella. Perustavat legitimoivat selitykset ovat sisäänrakennettuna uskonnolliseen kieleen. Pelkästään tämän kielen omaksuminen on merkittävä askel kohti asian uskottavuuden kokemista ja se takaa sen, että muut koetaan väärässä olevina ja vähäarvoisempina. Toinen legitimaatiotaso muodostuu yksinkertaisista väittämistä ja toimintamalleista ja moraaliohjeista, joista pyhät kirjat merkittävältä osin rakentuvat. Edelleen moraaliohjeet kätketään tarinoihin. Uskonnon opetuksessa opetellaan tarinoita sinänsä, mutta milloinkaan niitä ei pyritä ymmärtämään tarinoina. Koskaan ei kysytä, mitä tarkoitusta varten tuo tarina on sepitetty.
Kolmas legitimaatiotaso on monimutkaiset teologiset opinrakennelmat, joilla pyritään rakentamaan systemaattinen kuva asioista. Koska nämä tahtovat muodostua perin monimutkaisiksi, sitä monimutkaisemmiksi mitä enemmän ulkoinen uhka pakottaa keksimään perusteluja. Kristillisen teologian kehittyminen on tästä mainio esimerkki. Monimutkaisuutensa vuoksi teoriat pitää uskoa erityisen teologien ammattikunnan huostaan. Tavallista rahvasta nämä teologien sepustukset eivät juuri kuitenkaan kiinnosta.
Kun maailmassa kuitenkin on tuhansia uskontoja niin miten on mahdollista, että joku voi tuntea olevansa oikeassa ja muut väärässä, vaikka pelkkä tilastollinenkin todennäköisyys oikeassa olemiseen on minimaalinen. Jotta voisi uskoa, on uskottava, että on oikeassa. Sen vuoksi uskontoon kuuluu aina vääjäämättä toisin uskovien halventaminen.
Koska uskossa pysyminen on jatkuvasti uhanalainen, pitää kehittää tehokkaita ja jatkuvia menetelmiä uskovien pitämiseksi sisäpuolella. Lievempinä keinoina uskon vahvistamiseksi käytetään terapiaa ja mitätöintiä, niinkuin kaikissa muissakin inhimillisissä instituutioissa. Hairahtuneille annetaan sielunhoitoa, jonka tehtävänä on palauttaa normien rikkoja (pelkkä ajatusten harhautuminen riittää rikkomukseksi) takaisin uskonnollisten todellisuuden määritysten sisäpuolelle. Sielunhoito on siis sosiaalista kurinpitoa.
Poikkeavien käsitysten tukahduttamiseen käytetään mitätöintiä. Nämä käsitykset esitetään alempiarvoisina ja niiden kannattajat leimataan pimeässä kulkeviksi pakanoiksi, barbaareiksi tms. Jos poliittinen tarkoituksenmukaisuus ja aseellinen voima riittävät, toisin uskovat on myös yleensä pyritty kukistamaan myös fyysisesti. Jumalten välisten koitosten lopputuloksen on useimmiten ratkaissut edukseen ne, joilla on ollut paremmat aseet, kuin ne joilla on paremmat argumentit.
Uskonnon tehtävä kulttuurissa on yhteiskunnan rakenteiden vakauttaminen. Sen tehtävänä on ehkäistä yhteiskunnallista muutosta. Tämä on kullakin hetkellä valtaa pitävien etu. Tästä syystä hallitsevat ryhmät ovat kirkollisia, koska se auttaa hallitsevan ja etuoikeutetun aseman säilyttämistä. Yhteiskunnan työnjaon edistyminen ja kaupungistuminen kuitenkin johtaa vääjäämättä pluralismiin. Pluralismi käy käsi kädessä nopean yhteiskunnallisen muutoksen kanssa. Kristilliset todellisuuden määritelmät käyvät jatkuvaa puolustustaistelua, eikä teologien asema ole kadehdittava. Mennyttä monopoliasemaa muistellaan kaiholla.
Ajan kuluessa maailma muuttuu, samoin maailmanselitykset, mutta instituutioilla on taipumus säilyä, kunnes niistä tulee ongelmallisia. Uskonnot ovat erityisen pysyviä. Niiden perimmäiset legitimaatiot ovat niin abstrakteja, että niitä ei voi testata kokemuksessa. Uskonnon merkitykset ovat pitkälle rapautuneet, mutta uskonnollisia rituaaleja suoritetaan, koska muitakaan rajatilariittejä ihmisen elämänvaiheita tahdittamaan ja selittämään ei ole.
Tärkein syy uskonnon säilymiseen on kuitenkin sen kytkeytyminen yhteiskunnalliseen valtaan. Yhteiskunnallinen valta ratkaisee sosialisaatioprosessin - valta tuottaa todellisuutta. Kuinka vakuuttavaksi yksilö uskon kokee, ei ole riippuvainen siitä, onko usko omaksuttu vapaaehtoisesti oman harkinnan kautta vai onko siihen lapsena sosiaalistettu, indoktrinoitu. Tosiasiassa on äärimmäisen harvinaista, että usko omaksutaan oman harkinnan kautta. Usko on vallankäytön tulos.
Uskonnon opetus ei minusta sovi pluralistiseen yhteiskuntaan. Postmodernit ajattelijat, kuten Jean-Françoise Lyotard, katsovat, että kristinuskon kaltaiset suuret kertomukset ovat tyranniaa. Kanssaihmisten tyrannisointia ei kai voi pitää hyväksyttävänä. Hyväksyn uskonnon opetusta puolustavista argumenteista sen, että sitä pitää koulussa opettaa, koska uskonto on erottamaton osa kulttuuria. Mutta nykyinen uskonnon opetus ei edistä uskonnon ymmärtämistä vaan toimii juuri päinvastoin. Uskonto tulee ymmärrettäväksi vain osana kulttuuria, uskontotieteellisesti tarkastellen. Uskonto tulee parhaiten ymmärrettyä, jos se ei ole oma oppiaineensa, vaan läpäisevänä historiassa, yhteiskuntaopissa, maantieteessä, kirjallisuudessa, kuvaamataidossa, musiikissa, jne.
Uskonnon opetuksen latentteja merkityksiä on analysoitu aika vähän. Hyväksyn uskonnon opetuksen, jos tarinoiden ja symbolien piilomerkitykset myös tuodaan esille ja kritiikin kohteeksi. Yhtenä pienenä alkuna esitän tässä keskustelun, jonka kävin oman tyttäreni kanssa. Tämä teksti on aikaisemmin julkaistu nimimerkillä Opettaja-lehdessä (No. 51-52/95). Se on samalla vaatimaton avaus noiden tekstien semioottiseen ymmärrykseen. Tässä on yksi yritys vastata kysymykseen, miksi ihmeessä tuollaisia tarinoita opetetaan koulussa. Mutta miksi opettajien omatunto ei kolkuta?
Uskonnon läksy
— Isä, minulla on huomenna uskonnon koe, kuulustelisitko minua?— No näytäpäs mistä asiasta läksy on.
— Kappaleesta 22 kappaleeseen 29.
— Jaaha, ne kertovat Israelin kansan elämästä Luvatussa maassa.
— No, minkä niminen johtaja johdatti heidät perille?
— Joosua.
— Täällä seuraavassa kappaleessa puhutaan Samuelista. Kuka hän oli?
— Profeetta.
— Mitä se tarkoittaa?
— Hän ilmoitti kansalle Jumalan tahdon.
— Näinhän tässä tosiaan sanatarkasti sanotaan. Mitenkähän profeetaksi päästään tai tullaan?
— Jos joku on erikoisen viisas, ihmiset varmaan alkavat kysellä häneltä neuvoja.
— Mistä profeetta saattoi tietää Jumalan tahdon?
— En minä vaan tiedä.
— Kyllä se mietityttää minuakin. Nykyäänkin monet ihmiset sanovat, että heidän käsityksensä on Jumalan tahto ja jotkut vielä varmuuden vuoksi, että eri mieltä olevat ovat Saatanan liittolaisia. Miksikä he näin tekevät?
— Saadakseen mahdollisimman suuren vahvistuksen omalle arvovallalleen.
— Käyttiköhän Samuel sitä samaan tarkoitukseen?
— Kyllä hän varmaan pyrki sillä pönkittämään valtaansa.
— Niin, hänhän oli itse asiassa kansansa johtaja, kruunaamaton kuningas. Sitten Samuel päätti nimittää kuninkaan, joka toimisi sotapäällikkönä ja hoitaisi käytännön hallintotoimia.
— Joo, hän voiteli Saulin kuninkaaksi.
— Mutta Samuel halusi silti säilyttää ylimmän vallan itsellään. Miten hän toimi?
— Hän ilmoitti mielipiteensä Saulille väittäen, että se on Jumalan tahto.
— Totteliko Saul?
— Aluksi totteli, mutta alkoi sitten pullikoida vastaan.
— Miten Samuel sitten menetteli?
— Hän alkoi vehkeillä Saulia vastaan ja voiteli salaa Daavidin kuninkaaksi.
— Onnistuiko tämä vallankaappaus?
— Ei onnistunut, koska Saulilla oli kuitenkin kuninkaan valta ja armeija käskettävissään. Ei heillä ollut mitään mahdollisuutta avoimeen kiistaan vallasta.
— Milloin Daavid sitten pääsi kuninkaaksi?
— Sitten kun Saul oli ensin kaatunut taistelussa.
— Minkälainen kuningas Daavid oli?
— Menestyvä, valtakunta laajeni ja Jerusalemista rakennettiin pääkaupunki.
— Kuka oli Israelin kuninkaana Davidin jälkeen?
— Salomo, Daavidin poika.
— Miten hän pärjäsi kuninkaana?
— Hienosti. Hän oli rikas ja mahtava ja rakensi komean Salomon temppelin.
— Mistä menestys johtui?
— Jumala siunasi häntä, koska hän turvautui Jumalaan.
— Niin täällä tosiaan sanotaan. Olet näemmä opiskellut tämän ihan ulkoa. Vai sellainen elämänohje, että valta ja rikkaus seuraa Jumalan tahdon noudattamista. Mistä se Salomo vielä oli kuuluisa paitsi rikkaudestaan ja mahtavuudestaan?
— Viisaudestaan. Vieläkin puhutaan Salomon tuomioista.
— Mutta hallituskauden lopulla alkoi mennä huonommin ja poikien hallitessa valtakunta romahti. Mitä tapahtui?
— Israel valloitettiin ja kansa pakkosiirrettiin Babyloniaan.
— Niin onnettomasti kävi. Mikähän tässä oppikirjassa sanotaan syyksi?
— Kansa hylkäsi Herran käskyt.
— Mielenkiintoinen tulkinta. On aika tavallista ihmisten kesken yleensäkin ajatella, että syy onnettomuuksiin on uhreissa itsessään. Miksi luulet näin uskoteltavan?
— Onnettomuuksilla pelottelu saa ihmiset pysymään kurissa ja Herran nuhteessa. Toiseksi onnettomia ei tarvitse niin paljon sääliä.
— Täsmälleen tällaiseen tulkintaan ovat kulttuurintutkijatkin päätyneet. Oletpa sinä viisas 9-vuotias.
— Isä, minua jäi vielä mietityttämään se Samuelin tapaus. Tapahtuuko nykyäänkin sellaista, että joku ryhmä pönkittää valtaansa vetoamalla Jumalan tahtoon?
— Kyllä varmasti. Ennen se oli perin tavallista. Hallitusvaltaa pönkitettiin melkein aina näin. Ääritapauksina olivat sellaiset valtiot, joissa papit olivat hallitsijan yläpuolella ylivalvojina, kuten silloin Israelissa ja nykyään esimerkiksi Iranissa. Melkein aina tällainen hallinto on tosin johtanut kansalaisten sortoon ja tappamiseen.
— Isä, mitä varten kouluissa nykyäänkin kerrotaan tällaisia tarinoita Samuelista, Saulista ja Daavidista?
— Mitä itse luulisit?
— Ihan selvään tarkoituksena on tehdä oppilaista nöyriä ja tottelevaisia.
— Onkohan näillä kertomuksilla jokin muu tehtävä?
— En minä vaan keksi.
— En minäkään.
— Isä, minä haluan pois uskonnon opetuksesta.
Artikkeli on aiemmin ilmestynyt lehdessä Juokseva koira n:o 2/1996. Kiitän Markku Käpylää luvasta julkaista se uudelleen.
- abstrakti: käsitteellinen, epähavainnollinen
- allokoida: kohdentaa
- analysoida: eritellä, jäsentää
- argumentti: peruste, todiste
- barbaari: raakalainen
- ekologinen: elollisten olentojen ja ympäristön suhteita tutkivaan tieteeseen kuuluva
- eksistenssi: olemassaolo
- eksplisiittinen: nimenomainen
- funktio: toiminto, tehtävä
- fyysinen: aineellinen, ruumiillinen
- indoktrinoida: iskostaa mieleen
- institutionaalinen: tapajärjestelmän mukainen
- intensiivinen: voimaperäinen, kiihkeä
- koheesio: kiinteys, yhteenkuuluvuus
- konstruktio: rakennelma, suunnitelma
- konstruktivismi: periaate, että rakennuksen muodon määräävät yksinomaan välttämättömät rakenteet
- kosmologia: oppi maailmankaikkeuden rakenteesta
- latentti: piilevä
- legitimoida: laillistaa, kelpuuttaa
- minimaalinen: pienin mahdollinen, erittäin pieni
- monopoli: yksinoikeus
- moraalinen: siveellinen
- mysteeri: salaperäinen, arvoituksellinen (asia t. uskonnollinen toimitus)
- operaatio: toimenpide, toimitus
- pluralismi: moneusoppi, moniarvoisuuden tunnustava käsitys
- postmodernismi: Moniarvoisuutta korostava kulttuuri.
- reaalimaailma: todellinen maailma
- riitti: palvontameno
- rituaali: vars. uskonnollisen toimituksen vakiintunut suoritustapa
- semiotiikka: viestintämerkkien ja -merkkijärjestelmien tutkimus
- sosiaalistaa: tehdä yhteiskuntakelpoiseksi
- symboli: tunnusmerkki, vertauskuva
- systemaattinen: järjestelmällinen
- tabu: koskettamista, tekemistä, mainitsemista tms. koskeva kielto; se jota sellainen kielto koskee
- teologinen: jumaluusopillinen
- teoria: yhtenäinen tietojen järjestelmä; tieteellinen selitys; teoreettisen pohdiskelun tulos
- tyrannisoida: kohdella julmasti häikäilemättömästi, sortaa
Etusivu > Usko | Sähköposti