Osa 2

Väitteitä uskontoa vastaan

Väitteet uskontoa vastaan ovat kahta lajia: älyllisiä ja moraalisia. Älyllinen vastaväite on se, ettei ole mitään syytä olettaa minkään uskonnon olevan totta; moraalinen vastaväite on se, että uskonnolliset periaatteet ovat kotoisin ajalta, jolloin ihmiset olivat julmempia kuin nykyään, ja sen vuoksi ne ovat taipuvaisia ikuistamaan epäinhimillisyyksiä, joista ajan moraalinen omatunto muutoin kasvaisi ulos.

Tarkastellakseni älyllistä vastaväitettä ensin: käytännöllisella ajallamme on tietty taipumus ajatella, ettei ole niinkään väliä sillä, onko jokin uskonnollinen opetus tosi vai ei, sillä itse tärkeä kysymys on se, onko se hyödyllinen. Yhtä kysymystä ei kuitenkaan voida ratkaista ilman toista. Jos uskomme kristinuskoon, mielikuvamme siitä, mikä on hyvää, on erilainen kuin ellemme uskoisi siihen. Sen vuoksi kristinuskon vaikutukset saattavat näyttää hyviltä kristityistä, kun taas siihen uskomattomista ne saattavat näyttää pahoilta.

Lisäksi asenne, että jonkun pitäisi uskoa siihen ja siihen näkökulmaan kysymyksestä riippumatta on sen puolesta sitten olemassa todistuksia tai ei, aiheuttaa vihamielisyyttä todisteita vastaan ja saa meidät sulkemaan mielemme jokaiselta tosiasialta, joka ei tue ennakkoluulojamme.

Tietynlainen tieteellinen vilpittömyys on hyvin tärkeä ominaisuus, jota tuskin löytyy ihmisestä, joka kuvittelee, että on asioita, joihin hänen velvollisuutensa on uskoa. Emme sen vuoksi voi todella päättää, saako uskonto aikaan hyvää, tutkimatta kysymystä siitä, onko uskonto totta.

Kristityille, islamilaisille ja juutalaisille on uskonnon totuuteen liittyvä peruskysymys on se, onko Jumalaa olemassa. Aikoina, jolloin uskonto oli yhä voittoisa, sanalla Jumala oli täysin määritelty merkitys; mutta tuloksena rationalistien rynnistyksistä sana on muuttunut yhä haalistuneemmaksi, kunnes on vaikea nähdä, mitä ihmiset tarkoittavat, kun he sanovat uskovansa Jumalaan.

Ottakaamme väittelyn vuoksi esille Matthew Arnoldin määritelmä: "Meidän ulkopuolellamme vaikuttava voima, joka pyrkii vanhurskauteen." Ehkä voisimme tehdä tästä vielä epämääräisemmän, ja kysyä itseltämme, onko meillä mitään todisteita tämän maailmankaikkeuden tarkoituksesta paitsi tämän planeetan päällä elävien olentojen tarkoituksia.

Uskovaisten tavallinen argumentti tästä aiheesta on suunnilleen seuraava: "Minä ja ystäväni olemme ihmeteltävän älykkäitä ja hyveellisiä. On tuskin ajateltavissa, että sellainen määrä älyä ja hyvettä olisi saanut alkunsa sattumalta. Sen vuoksi on oltava olemassa joku, joka on vähintään yhtä älykäs ja hyveellinen kuin me, joku, joka pani käyntiin kosmisen koneiston tarkoituksenaan luoda meidät."

Valitettavasti minun on sanottava, etten pidä tätä argumenttia yhtä vaikuttavana kuin sen käyttäjät. Maailmankaikkeus on valtava, ja kuitenkin, jos meidän on uskottava Eddingtonia, maailmankaikkeudessa ei todennäköisesti missään muualla ole niin älykkäitä olentoja kuin ihminen.

Jos ottaa huomioon materian kokonaismäärän maailmassa ja vertaa sitä siihen määrään, joka muodostaa älykkäiden olentojen ruumiit, huomaa, että jälkimmäinen muodostaa lähes häviävän pienen määrän suhteessa edelliseen. Tästä johtuen, ja vaikka onkin suunnattoman epätodennäköistä, että sattuman lait tuottavat älykkyyteen kykenevän organismin umpimähkäisestä atomien valikoimasta, on joka tapauksessa todennäköistä, että maailmankaikkeudesta löytyy se hyvin pieni sellaisten organismien määrä, minkä me todellisuudessa löydämme.

Jos toisaalta pidämme itseämme sellaisen valtavan prosessin huippuna, emme me minusta vaikuta tarpeeksi ihmeellisiltä. Olen tietenkin tietoinen siitä, että monet jumaluudet ovat paljon ihmeellisempiä kuin minä, ja etten pysty täysin arvostelemaan omistani niin etäisiä arvoja. Tästä huolimatta ja näinkään lieventäen en voi olla ajattelematta, että Kaikkivaltiaan ikuisuudessa toimivana olisi pitänyt voida tuottaa jotakin parempaa.

Ja sitten meidän on otettava huomioon, että tämäkin tulos on ainoastaan pannukakku. Maapallo ei ole aina pysyvä asuttavana; ihmisrotu on kuoleva sukupuuttoon, ja mikäli kosminen prosessi aikoo oikeuttaa olemassaolonsa tämän jälkeen, sen on tehtävä se jossakin muualla kuin meidän planeettamme pinnalla. Ja vaikka tämä tapahtuisikin, niin sen on lakattava ennemmin tai myöhemmin.

Termodynamiikan toisen lain mukaan on tuskin mahdollista epäillä, etteikö maailmankaikkeus olisi kulumassa loppuun, ja että aikanaan mikään vähänkään tärkeä ei ole oleva mahdollista missään.

Meillä on tietenkin vapaus sanoa, että kun se aika tulee, niin Jumala jälleen vetää koneiston käyntiin; mutta ellemme sano näin, voimme perustaa väittämämme ainoastaan uskolle, emme minkäänlaiselle tieteelliselle todistukselle.

Mitä tieteellisiin todisteihin tulee, maailmankaikkeus on ryöminyt hitain vaihein joltisenkin säälittävään tulokseen tämän maan päällä, ja on ryömivä vielä säälittävämmin vaihein kaikenkattavan kuoleman tilaan.

Jos tätä on pidettävä tarkoituksen todistuksena, voin vain sanoa, että tuo tarkoitus ei miellytä minua. Sen vuoksi en näe mitään syytä uskoa minkäänlaiseen Jumalaan, on hän sitten kuinka epämääräinen ja miedonnettu tahansa.

Jätän sivuun vanhat metafyysiset argumentit, koskapa uskonnolliset apologeetat ovat itse heittäneet ne pois.

Sielu ja kuolemattomuus

Kristillisellä yksilön sielun painottamisella on ollut syvä vaikutus kristittyjen yhteisöjen etiikkaan. Se on oppi, joka perusteiltaan on sukua stoalaisuudelle kasvaessaan heidän oppinsa tavoin esiin yhteisöissä, jotka eivät enää voineet vaalia poliittisia toiveita.

Hyväluonteisen, pontevan henkilön luonnollinen mielijohde on yrittää tehdä hyvää, mutta jos häneltä riistetään kaikki poliittinen valta ja jokainen tilaisuus vaikuttaa tapahtumiin, hän hairahtuu luonnolliselta tieltään ja päättelee, että tärkeä asia onkin olla hyvä. [painotus suom.]

Tämä tapahtui varhaisille kristityille; se johti henkilökohtaisen pyhyyden käsitykseen jonakin aivan riippumattomana hyväätekevästä teosta, sillä pyhyyden täytyi olla jotain, minkä voi saavuttaa henkilö, joka ei voi toimia teoin. Sosiaalinen hyvä johtui näin poissuljetuksi kristillisestä etiikasta.

Vielä tänäänkin tavallinen kristitty pitää avionrikkojaa pahempana kuin lahjuksia ottavaa poliitikkoa, vaikka jälkimmäinen luultavasti saa aikaan tuhat kertaa enemmän harmia. Keskiaikainen hyveen käsite, niin kuin se heidän kuvissaan näkyy, oli jotain laimeaa, heikkoa ja sentimentaalista. Hyveellisin ihminen oli se mies, joka vetäytyi maailmasta; ainoat pyhimyksinä pidetyt toiminnan miehet olivat niitä, jotka tuhlasivat alamaistensa elämän ja varat sotien turkkilaisia vastaan kuten Ludvig Pyhä.

Kirkko ei milloinkaan pitäisi pyhimyksenä jotakuta sen vuoksi, että hän on uudistanut talouden tai rikoslain tai tuomarikunnan. Sellaisia panoksia ihmisten hyvinvoinnin hyväksi pidettäisiin vähäpätöisinä. En usko, että koko kalenterissa on yhtään pyhimystä, jonka pyhyys juontuu yleisen hyödyn hyväksi tehdystä työstä.

Tähän sosiaalisen ja moraalisen persoonallisuuksien erotuksen myötä liittyi kasvava ero sielun ja ruumiin välillä, ja se on säilynyt hengissä kristillisessä metafysiikassa ja Descartesilta peräisin juontuvista järjestelmissä. Voidaan yleisesti ottaen sanoa, että ruumis edustaa ihmisen sosiaalista ja julkista puolta, kun taas sielu edustaa yksityistä puolta. Painottamalla sielua kristillinen etiikka on tehnyt itsestään täysin individualistisen.

Minusta on selvää, että kaikkien kristillisten vuosisatojen tuloksena on ollut se, että ihmisistä on tullut itsekkäämpiä, enemmän itseensäsulkeutuvia, kuin mitä luonto heistä teki, sillä ihmisen itsensä seinien ulkopuolelle vievät impulssit ovat seksuaalivietin, vanhemmuuden ja patriotismin eli laumavaiston impulssit. Kirkko teki kaikkensa halventaakseen seksiä ja alentaakseen sen arvon; Kristus itse ja suuri osa hänen seuraajiaan halvensi perhesiteitä, eikä Rooman keisarikunnan alamaiskansojen parissa ollut mitään sijaa isänmaallisuudelle.

Evankeliumeiden polemiikki perhettä vastaan on asia, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Kirkko kohtelee Kristuksen äitiä kunnioituksella, mutta Hän itse osoitti huomattavan vähän tätä asennetta. "Anna minun olla, nainen." (Joh. 2:4) on Hänen tapansa puhua äidille. Hän sanoo myös, että hän on tullut "nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan" ja että "Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle" (Matt. 10:35-37). Tämä kaikki merkitsee biologisten perhesiteiden rikkomista uskonnon tähden — asenne, jolla oli paljon tekemistä suvaitsemattomuuden synnyssä maailmaan, kun kristinusko levisi.

Tämä individualismi huipentui oppiin yksittäisen sielun kuolemattomuudesta — sielu nauttisi tuonpuoleisessa loputtomasta autuudesta tai loputtomasta kärsimyksessä olosuhteiden mukaan. Olosuhteet, joista tämä kohtalokas ero riippui, olivat jonkin verran omituiset. Jos esimerkiksi henkilö kuoli välittömästi papin pirskotettua vettä hänen päälleen samalla lausuen tietyt sanat, hän peri iankaikkisen autuuden; jos hän taas pitkän ja hyveellisen elämän jälkeen sattui salaman iskemäksi juuri sillä hetkellä, kun käytti kirosanoja kengännauhan katkettua, peri hän ikuisen kidutuksen.

En väitä, että nykyaikainen protestanttinen kristitty uskoo näin, tai että edes nykyaikainen katolinen kristitty, jolle on tarpeeksi opetettu uskonasioita, mutta väitän, että tämä on oikeaoppinen käsitys, ja siihen uskottiin lujasti viime aikoihin saakka. Meksikossa ja Perussa espanjalaisten oli tapana kastaa intiaanilapsia ja sitten välittömästi murskata heidän aivonsa: tällä tavoin he varmistivat näiden lasten pääsyn taivaaseen.

Kukaan oikeaoppinen kristitty ei löydä mitään loogista syytä tuomita heidän toimensa, vaikka kaikki nykyään tekevät sen. Henkilökohtainen kuolemattomuus kristillisessä muodossaan on lukemattomin tavoin vaikuttanut tuhoisasti moraaliin, ja sielun ja ruumiin metafyysisellä erottamisella on ollut tuhoisat vaikutukset filosofiaan.

> Seuraava sivu

Jos aiot käyttää käännöstäni, laitathan linkin sivulleni!