On erittäin mahdollista, että uskovaista ei uhkaa mikään niin kuin uskostaan luopuneen olemassaolo. Vähentääkseen ristiriitaa tosiuskovaisen on oletettava, että hänen oma erityinen uskojärjestelmänsä on niin ilmeisen totta, ettei kukaan tosiasioihin täysin perehtynyt avomielinen etsijä voi mitenkään olla hyväksymättä sitä. Tämän oletuksen kumoamista edustaa todellisessa maailmassa uskostaan luopunut. Kun epäuskoisten olemassaololle voidaan antaa monenlaisia lähteitä — Vihollisen työ tai tahallinen (eli kapinallinen) umpimielisyys tai jopa joissakin tapauksissa kelvottomuus pelastukseen, kuuluu uskostaan luopunut aivan toiseen luokkaan.

Uskostaan luopunut määritellään henkilöksi, joka kerran on täysin hyväksynyt tietyn järjestelmän opit ja käytännöt, joka on ottanut osaa sen rituaaleihin, ja joka on puolustanut sitä epäuskoisten hyökkäyksiä vastaan. Uskostaan luopunut on kuitenkin jossakin vaiheessa päätynyt siihen lopputulokseen, että järjestelmä on älyllisesti kestämätön ja on luopunut uskosta vaihtaen sen joko johonkin toiseen perinteeseen tai sitten johonkin vapaa-ajattelun systeemiin.

Täten uskostaan luopunut ei voi olla olemassa uskovaisen maailmankatsomuksessa. Hänen psykologisessa kokoonpanossaan ei ole paikkaa jollekulle, joka täysin hyväksyi suunnan opit ja ehdottomasti sen ilmaisutavat, ja joka kuitenkin myöhemmin hylkäsi järjestelmän. Sellaisen henkilön pelkkä olemassaolo synnyttää uhan sille tarkalle mielelliselle tasapainottelulle, johon kaikki uskovaiset osallistuvat.

On kiintoisaa havaita, että jotkut luopumusta kohtaan käytetyistä puolustuskeinoista ovat kehittyneet kaikissa uskonsuunnissa tuhansien vuosien kuluessa. Suurimman osan ajasta uskova käyttää näitä suojautumiskeinoja täysin tiedottomalla tavalla, sillä syy näihin suojautumiskeinoihin nostaa jo sinällään esiin epämukavia kysymyksiä.

Useimmat uskonsuunnat käyttävät kahta puolustuslinjaa. Ensimmäinen on se, että minimoidaan luopumuksen mahdollisuuskin. Toinen on se, että vähennetään uskosta luopuneen olemassaolon synnyttämää uhkaa uskovaisen järjestelmälle.

Ensinmainitussa luopumusta voidaan vähentää hyökkäämällä sen lähdettä — järkeä ja loogista ajattelua — vastaan. Useimmat uskonsuunnat ovat taipuvaisia mustaamaan riippumatonta ajattelua mennen jopa niin pitkälle, että kuvailevat sen olevan lähtöisin Vihollisesta. Samanaikaisesti nämä suunnat korostavat, miten usko ei ole ainoastaan vaihtoehto, vaan tosiasiallisesti parempi opas totuuteen.

Satojen vuosien ajan monet uskonnolliset johtajat ovat huomanneet, miten jonkin tietyn järjestelmän ulkopuolisille ideoille ja väitteille altistuminen usein auttaa uskovaisen alkuun luopumukseen johtavalla polulla. Tämä on tiedottomasti johtanut luontaiseen epäluuloon riippumatonta ajattelua kohtaan, jopa koulutusta kohtaan yleensä.

Joissakin suunnissa, eritoten idästä kotoisin olevissa, järkeä pidetään suorana haittana valaistumiselle. Niinpä uskovaisia opetetaan tyhjentämään mielensä kaikista ajatuksista saavuttaakseen ajatuksettoman selvyyden tilan.

Läntisissä suunnissa tavallinen ratkaisu on sijoittaa riippumaton ajattelu synnin kategoriaan. Tämä tehdään joko selväsanaisesti tai epäsuorasti korostamalla sokeaa uskoa hyveenä. Jeesuksen kuulu lausuma epäilevälle Tuomakselle Johanneksen evankeliumissa kuvastaa tätä käsitettä täydellisesti.

Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" Silloin Tuomas sanoi: "Minun Herrani ja Jumalani!" Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe."

Huomaa, miten tämä lainaus esiintyy todistusten vaatimisen yhteydessä — Tuomas kieltäytyi hyväksymästä toisten opetuslasten todistusta siitä miten Jeesus oli noussut kuolleista, ellei hän voisi itse tutkia ylösnoussutta Mestaria. Jeesuksen vastauksesta ja koko kohdan luonteesta käy ilmi miten Tuomas oli näköjään jotenkin väärässä ja että olisi ollut parempi mikäli hän olisi yksinkertaisesti uskonut kyseenalaistamatta.

Kohdassa löydämme myös alkumuodon sille eriskummalliselle käsitykselle, että mitä sokeampi usko, sitä hyveellisempi se on. Tuomasta kiitetään, kun hän uskoo vaadittuaan fyysisen todisteen, mutta Jeesus kehuu enemmän niitä, jotka yksinkertaisesti uskovat ilman mitään sellaista todistetta.

Raamatussa tehdään useita sellaisia väitteitä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.

Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Sananl. 3:5

Onhan kirjoitettu: -- Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. 1 Kor. 19-25

Raamattu ei ole ainoa inhimillisen järjen hienovarainen halveksija. Esimerkiksi Mormonin kirja sisältää joukon poleemisia aineksia maallista viisautta vastaan:

Voi kuinka viekas on pahan suunnitelma! Voi ihmisten turhuutta, heikkoutta ja mielettömyyttä! Kun he ovat oppineita, he pitävät itseään viisaina, eivätkä he kuuntele Jumalan neuvoa, sillä he työntävät sen syrjään, luullen tietävänsä itsestään, ja sen tähden heidän viisautensa on hulluutta eikä heitä hyödytä. Ja he hukkuvat. 2 Nefi 9:28

... sen tähden minä ryhdyn suorittamaan tämän kansan keskuudessa kummaa tekoa, niin, kummaa tekoa ja ihmettä, sillä heidän viisaidensa ja oppineidensa viisaus häviää ja heidän ymmärtäväistensä ymmärrys kätketään. 2 Nefi 27:26

Järjen ja riippumattoman ajattelun negatiivisessa valossa esittämisen lisäksi luopumuksen minimointitaktiikkana on estää uskoa vastaan suunnatun, uskosta luopuneiden tai poleemisen kirjallisuuden saanti. Esimerkiksi katolinen kirkko pitää yllä kiellettyjen kirjojen listaa ja on itse asiassa tehnyt sitä vuosisatojen ajan aina siitä lähtien kun rahvas alkoi hankkia lukutaitoa. Muut suunnat kuten Jehovantodistajat eivät määrittele tiettyjä kirjoja kielletyiksi, vaan korostavat sen sijaan ainoastaan liikkeen omien julkaisujen olevan sopivia uskovaisen käyttöön. Samalla tavoin rypistetään mormonikirkossa otsaa julkaisuille, joita ei pidetä "uskoa edistävinä".

Tämänkaltainen puolustus tuottaa tavallisesti oudon paradoksin. Useimmat ihmiset tarvitsevat järkevää ajattelua toimiakseen tehokkaasti sekulaarissa maailmassa. He ovat siten aivan kykeneviä soveltamaan logiikkaa ja järkeä arkipäivän tilanteisiin. Heille on kuitenkin tärkeää, ettei tätä järjen valoa milloinkaan käytetä oman uskojärjestelmän ylläpitoon. Ei ole vaikea päättää, mistä tämä johtuu: hyvin harvat jos mitkään uskonnolliset järjestelmät kestävät viileän, järkevän tarkastelun. Uskovainen tajuaa tämän tosiasian tavallisesti tiedostamattaan.

Näin uskova usein saavuttaa kompromissitilan, joka luo tehokkaasti erilliset mielen lokerot uskolle ja "todelliselle maailmalle". Tämä strategia, joka on aivan samankaltainen George Orwellin "kaksoisajattelun" kanssa, sallii uskovan hyväksyvän kylmiltään minkä tahansa hänen oman uskontonsa rajojen sisäpuolella annetun lausuman, kun hän samanaikaisesti asettaa järjen tutkimuksen alaiseksi minkä tahansa periaatteen, joka on lähtöisin hänen oman uskojärjestelmänsä ulkopuolelta.

Missään ei tämä kaksijakoisuus tule niin selvästi esiin kuin apologian kentällä. Apologistin on tarpeellista tutkia kilpailevia uskojärjestelmiä rakentaakseen tehokkaan puolustuksen omalle uskolleen.

Yleensä apologisti pystyy helposti huomaamaan ne loogiset virheet ja erityisvetoomukset, joita kilpailevista uskonnoista löytyy, mutta vaikuttaa täysin kykenemättömältä soveltamaan samaa analyysiä omiin oppeihinsa. Tapahtuukin joskus, että apologisti kumoaa uskonvastustajansa väitteet ja käyttää sitten juuri samoja väitteitä puoltaessaan omaa asemaansa.

Toisessa puolustuskeinossa on tärkeää minimoida se mahdollinen haitta, jota uskostaan luopunut voi aiheuttaa uskovan uskolle. Ensimmäinen, usein käytetty strategia on ilmeisin — yhteydenpidon estäminen. Monet uskojärjestelmät kieltävät kaiken kontaktin uskosta luopuneisiin. Tätä periaatetta sovelletaan usein ankarasti, jopa niin, että uhataan uskovaisia yhteisöstä erotuksella, mikäli he tieten tahtoen ovat tekemisissä luopioiden kanssa.

Kannattaa myös huomioida se, että hyvin harvat apologeettiset väitteet on todella kohdistettu jonkin tietyn uskon ulkopuolisiin: kun apologeettinen järjestelmä on näköjään muodostettu saamaan ei-uskovaisia kääntymään uskoon, sen itseasiallinen päätarkoitus on saada jo uskovat vakuuttuneiksi.¹

Toisena taktiikkana on yksinkertaisesti välttää kerta kaikkiaan mainitsemasta uskovan omasta järjestelmästä luopuneita. Tätä taktiikka on tasapainotettava huolellisesti, sillä muista uskoista luopuneet ja näistä vielä erityisesti ne, jotka ovat kääntyneet uskovan omaan järjestöön, ovat vahvoja apologeettisia tykötarpeita. Samanaikaisesti on tärkeää pitää yllä mielikuvaa, jonka mukaan uskovan omasta uskosta luopujat ovat harvinaisia tai heitä ei ole ollenkaan. Tämä keino on niin tehokas, että useasti uskovat ovat hyvin yllättyneitä saadessaan tietää, että heidän omista riveistään tosiaankin on lähtenyt uskostaluopujia.

Erästä toista keinoa on usein käytetty, kun joku uskova todellakin sattuu jostain syystä kohtaamaan uskostaan luopuneen huolimatta useimpien uskonliikkeiden huolellisesti pystyttämistä turvatoimista. Tämä strategia pyrkii vähentämään uskovan tuntemaa dissonanssia olettamalla, että aiemmin uskova luopui uskostaan jonkin tunnustamattoman synnin tähden tai jonkin muun henkilökohtaisen heikkouden vuoksi. On erittäin tärkeää uskovan mielelle, että syy luopumukseen sälytetään yksinomaan luopujan itsensä harteille. On kirjaimellisesti mahdotonta kuvitella, että vika olisi uskonnossa itsessään, ja sellaista järkeilyä on vältettävä mihin hintaan tahansa.

Ottaen kaiken ylläolevan huomioon on melkoisen tärkeää panna merkille, että epäaktiivisten jäsenten tai suoranaisten uskosta luopujien määrä näyttää olevan suorassa suhteessa uskovien saatavilla olevan informaation määrään. Pimeällä keskiajalla lukutaito oli esimerkiksi rajoitettu kirkonpalvelijoille, mikä varmisti sen, että uskovalla oli ulottuvillaan vain vähän tai ei ollenkaan kilpailevia ideoita. Uskova oli näin täysin riippuvainen papistaan saadakseen kuulla Totuuden. Tällainen järjestelmä salli kirkon leimata kerettiläiset uskonvihollisiksi ja vieläpä yleensä yhteiskunnan vihollisiksi. Kerettiläisyyden rangaistus suhteutui tähän käsitykseen.

Ajan myötä köyhälistö hankki enemmän lukutaitoa, minkä vaikutuksesta kirkon valta heikkeni. Siinä kun katolinen kirkko kerran piti hallussaan täydellistä Euroopan poliittista ja hengellistä valtaa, sen vaikutusvalta on nykyään vähentynyt lähes olemattomaksi. Päinvastoin on kolmannen maailman valtioissa, missä kirkolla on suuri vaikutusvalta ja missä lukutaito on kansan keskuudessa heikko.

Teollistuneet maat kylpevät nykyään informaatiotulvassa, kiitos suureksi osaksi Internetin ja siihen liittyvien informaatiokanavien räjähdysmäisen kasvun. Uskovalla on nyt lähiulottuvillaan tietoa omasta tai sen kanssa kilpailevista uskoista. Hän voi myös helposti kohdata muiden uskontojen jäseniä ja keskustella heidän kanssaan samoin kuin hänen omasta uskostaan luopuneiden kanssa. On kiintoisaa seurata, miten perinteinen usko pärjää tällä uudella aikakaudella.

Viite

1. Tämä on erityisen ilmeistä siinä, minkälaista tietoa apologisti valikoi esittääkseen. Esimerkkinä voimme tarkastella apologialle omistettuja Internet-sivustoja. Hyvin harvat panevat mukaan linkkejä, joiden takaa löytyy vastustavia mielipiteitä. Vastakohtaisesti taas ateismia tai vapaa-ajattelua esittävät sivustot sisältävät hyvin usein linkkejä teistisiin väitteisiin.