Kansallisrunoilijamme Eino Leinon aine vuodelta 1895 "Suomalainen kansanrunous"

Kuva vuodelta 1903

Suomalainen kansanrunous

Lapsena on ihmisen mielikuvitus rikkain. Silloin ei sen lentoa sido järjen eikä elämänkokemuksen jäiset kahleet, vaan se liitelee vapaana ja vallatonna huolimatta ajan tai paikan rajoista. Samoin on kansojen laita. Niilläkin on ensi aikoinaan tunne kehittyneempi kuin järki ja siksipä onkin runous, mielikuvituksen lapsi, kansojen sivistyksen ensi ilmaus. Runomuotoon ovat kansat aina pukeneet vanhimmat mietelmänsä, elämänviisautensa ja säädöksensä, ei sentähden, että niitä siten oli helpompi muistaa, vaan siksi, että se oli heille luonnollisin kieli. —

Yhteinen tunnusmerkki kaikkien maiden kansanrunoille on se, ettei niiden tekijöitä tunneta; sehän se juuri erottaa ne taiderunoista. Tosin löytyy sellaisiakin kansanrunoja, joiden tekijöiden nimet ovat säilyneet — esim. useat Ruotsin kansan keskiaikaisista ballaadeista — mutta se ei muuta asiaa, kun tekijät eivät kuitenkaan ole niihin panneet mitään omasta itsestään. Ja luonnollistahan on, että jokaisella kansanrunolla on täytynyt olla oma sepittäjänsä. Mutta sitten on kansa omistanut sen, se on kulkenut suusta suuhun aina vaihdellen, aina muuttuen laulajiensa ja kertojiensa mielenlaadun ja muiston mukaan. Siten on siitä kulunut pois viimeinenkin yksilöllisyys, siitä on tullut kansanruno.

Näin tullakseen kansanomaksi, täytyy runon käsitellä sellaisia aineita, jotka olivat koko kansalle yhteisiä. Sellaisia olivat etupäässä jumalat, kansalliset sankarit ja sydämen yksinkertaiset tunteet. Ne ne ovat pääainekset meidänkin kansanrunoudessamme. Loitsurunoissa kuvaillaan jumalien ja ihmisten väliä, Kalevalassa sankareita ja niiden töitä ja Kantelettaressa ihmissydämen salaisia tunnelmia. Mutta sitäpaitsi on meillä tuhansia satuja, sananlaskuja ja arvoituksia, jotka koskettelevat jokapäiväisen elämän kaikkia aloja. Niissä on, niin sanoakseni Suomen kansan käytännöllinen viisaus kätkettynä.

Näissä kansanrunoutemme tuotteissa avautuu eteemme uusi maailma, kansanhengen äärettömät alat. Tosiaankin hämmästyttävä on tuo tunne-elämän rikkaus, värien vaihtelevaisuus ja mielikuvituksen lento, joka meitä näissä maailmoissa kohtaa. Entä luonto sitten! Siihenkin on vaikuttanut kansanhengen tenhovoima, se on lumonnut eläimet puhumaan, puut ja pensaat haastelemaan, lehdot laulamaan. Se on kansoittanut maat ja taivaat. Pilvissä jyrisee Ukko, "puhki pilvien puhuja", siellä käyskentelevät ilman immet pilven äärtä pitkin ja Kuutar ja Päivätär kehräävät kultiaan, huolittavat hopeitaan. Sinisalojen siimeksessä isännöi Tapio, emännöi Mielikki, Metsolan metsien vallat, poikineen ja tyttärineen. Joka puulla, joka norolla ja hetteellä on oma haltiansa, oma peri-isäntänsä. Utuisen niemen nenässä taas asuu Ahtola, venyy Wellamon neidot paaden kirjavan kylessä, siel' on "ruohopartainen" Ahti, "sinilakki" Wellamo, sotkattaret, "rannan ruokoiset kälykset" ym. — Me ihailemme luonnossa vaan sen vaihtelevia maisemia, sopusuhtaisuutta sen pienimmissäkin osissa, mutta meille on luonnon suuri Pan kuollut. Toisin oli kansamme lapsuuden aikana; he onnelliset eivät tienneet, että ukkonen on vain sähkön vaikutusta, tuulet vaan lämmön liikettä.

Surullinen on pääsävel kansanrunoudessamme. "Soitto on suruista tehty —". Kuinkapa muutenkaan voisi olla! Vakavasti humisevat hongat Suomen saloilla, jylhät ovat talvemme maisemat, vaivoja ja vastuksia vastaan on kansamme saanut taistella — kaikki tuo ei ole voinut olla painamatta leimaansa kansanhengen tuotteisiin. Mutta harvoin vaan suru kansanrunoissamme muuttuu synkkämielisyydeksi — sellaisia esimerkkejä kuitenkin ovat esim. Kantelettaren kehtolaulu "Tuuti tuuti tummaistani" ja myöskin laulut jauhaessa. — Enimmäkseen se on vaan tuollaista sanatonta kaihoa, jota seuraavat säkeet mestarillisesti kuvaavat:

"Istui immikkö aholla,
Nuori neitonen norolla.
Ei se impi itkenynnä,
Ei varsin iloinnutkana,
Ilman lauloi itseksensä:
Lauloi iltansa kuluksi,
Sulhon toivossa tulevan
Armahansa aikehessa."

Niin, sellainen se on Suomen kansan Runotar. Silti älköön luultako, että kansamme runous on vaan pelkkää vaikeroimista, kyyneleitä ja kaihomieltä. Eipä meidän luontommekaan ole vaan honkien humua ja talven jylhyyttä; on meilläkin kesämme, joskin lyhyet, mutta sitä kauniimmat ja lietoina silloin välkkyvät haapojen lehdet ja kirkasna välkkyy aalloilla vaahto. Ja olivathan kisat ja karkelot myös tavalliset töiden lomassa. Tuokin puoli luonnosta ja kansanelämästä on kansanrunoudessamme edustettuna sen raittiin leikillisyyden kautta, joka siinä aina surun ohella uhkuu. Se ilmenee milloin henkilöiden tai tapausten kuvauksissa, milloin lyhyissä, epigrammintapaisissa runonpäissä (esim. Kantel. "Kummaistako kuuleminen?"), mutta erittäinkin saduissa ja lukemattomissa sananparsissa ja arvoituksissa.

Tämän kansanrunoutemme runsauden ja monipuolisuuden selittää se huomattava asema, mikä sillä oli Väinön kansan elämässä. Siihen sisältyi kansamme jumalanpalvelus, sen elämänkokemus ja sen parhaimmat huvitukset. Pitkinä talvipuhteina räiskivän takkavalkean ääressä tai kalastus- ja metsämatkoillaan nuotiolla levätessään löivät uroot käden kätehen, sormet sormien lomahan ja lauloivat noita "syntyjä syviä, ajan alkuluottehia", saatuja

"Vyöstä vanhan Väinämöisen,
Alta ahjon Ilmarisen,
Päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä."

Joskin kansanrunous sittemmin on saanut väistyä entisestä asemastaan, niin ei sen merkitys silti ole sen vähempi meille. Siitä me saamme tietoja kansamme muinaisuudesta, sen oloista ja tavoista, sillä kirjallisuus ja erittäinkin juuri kansanrunous on aikakautensa peili. Sen ikuisista aarteista ammentaa nuorekas kaunokirjallisuutemme yhä uutta elinvoimaa, raittiita vertauksia, sointuvia sanoja. Siinä on se vahva perustus, jolle tulevaisuutemme kehitys on rakennettava. —

Syyllä voimme sanoa, että kansanrunoutemme tuli vasta yhdennellätoista hetkellä pelastetuksi unholasta. Kauvan se piili salassa sydänmailla odottaen kokoajaansa, seppoansa. Tosin oli vanhemmilla tiedemiehillämme aina Agricolasta asti hieman aavistusta sen aarteista, mutta vasta Porthan se oli, joka tässäkin, kuten monessa muussakin, "ladun hiihti, latvan taittoi". Sittemmin yritti yksi ja toinen tunkeutua kansanrunouden syvyyksiin, mutta ilman suurempaa menestystä. Vihdoin tuli Lönnrot — hän olkoon tässä mainittu enemmän vaan "honoris causa" kuin tarpeen takia, sillä hänen työnsä on niin tunnettua, että tuntuu lapselliselta ruveta sitä ylistelemään. Eikä kiitoksia kaipaakaan se mies, joka niitä eläessäänkin kammosi. Tahdomme huomauttaa vaan lopuksi siitä, että 50 vuotta jälkeenpäin tuskin Kalevalaa olisi voitukaan saada kokoon. Niin ovat kansanrunomme vähentymässä. Ja se runous, joka sen sijalle on tullut, tuskin ansaitsee ollenkaan runouden nimeä. Kansa laulelee vaan arvottomia arkiveisuja muistamatta lapsuutensa puhdasta ja vienonviehkeää aikaa.