... eli mikä ihmeen uhri?Kirj. Farrell Till |
Totta se on. Minä tunnustan. Menin äskettäin kirkkoon. Eräs ystävä, joka
jatkuvasti muistuttaa minua siitä että hän rukoilee puolestani ja on ylettömän
luottavainen siihen että jonakin päivänä näen tieni erheellisyyden, kadun,
ja palaan laumaan, pyysi minua mukaan erityiseen Ystävänpäivän jumalanpalvelukseen.
Heikkouden, säälin tai muun sellaisen hetkenä otin kutsun vastaan, ja löysin
itseni seuraavana sunnuntaina istumasta hänen vieressään kirkonpenkissä. Paitsi niitä harvoja kertoja kun olen väitellyt tilaisuuksissa, jotka on järjestetty osana palvelusmenoja, tämä oli ensimmäinen kerta kun menin kirkkoon sen syyskuun 1963 jälkeen, kun saarnattuani navajoreservaatissa Arizonassa päätin, etten enää voi kestää saarnaamisen tekopyhyyttä kun en enää uskonut asiaani. No, tämä ei oikeastaan ollut ensimmäinen kertani sen jälkeen, mutta sitä oikeaa ensimmäistä kertaa ei voi laskea. Eräänä sunnuntaina neljä tai viisi vuotta sitten menin paikalliseen Kristuksen kirkkoon toivoen tapaavani kasvoista kasvoihin sen saarnaajan, jonka kanssa olin kirjoitellut. Kun hän kuuli että olin yleisön joukossa, hän nousi saarnastuoliin ja ilmoitti että jumalanpalvelus keskeytyisi kunnes olin poistunut. Se harhautuneiden etsinnästä ja pelastamisesta. Joka tapauksessa menin siis äskettäin kirkkoon ystäväni kanssa, ja se oli kokemus josta kelpaa kertoa. Saarnattiin ystävyydestä, ja epäilemättä pappi oli aiheen valinnut niin että se sopisi tilaisuuteen. Se alkoi 1 Samuelin kirjan 18:1-5 tekstin luvulla, joka kertoo erään tapauksen Daavidin ja kuningas Saulin pojan Joonatanin ystävyydestä. Pappi selitti tarkemmin Daavidin ja Joonatanin ystävyyden syvyyttä ja kertoi joistakin heidän kokemuksistaan kuvatakseen mitä tosi ystävät ovat valmiita tekemään toistensa puolesta. Ei tarvinnut olla välkky arvatakseen mihin papin saarna tähtäsi, joten tartuin virsikirjaan ja avasin sen kohdalta "Mikä ystävä meillä onkaan Jeesuksessa", näytin sitä ystävälleni, ja hän virnisti heikosti. Totta tosiaan, pappi pääsi viimein vakuuttamaan että meillä on ystävä Jeesuksessa, jonka ystävyys on suurempi kuin mikään minkä voimme koskaan odottaa kokevamme. Kuinka voimme tietää tämän? No, Jeesus itse kertoi meille: "Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä." (Joh. 15:13) Jeesus antoi henkensä meidän edestämme, niin että kuinka voisimme pyytää parempaa ystävyyttä? Tietenkin tämä osa saarnasta oli maustettu viittauksilla siihen tuskaan ja hätään jonka Jeesus kesti ristillä, sekä suureen rakkauteen jota Jumalan täytyy tuntea ihmiskuntaa kohtaan salliakseen ainoan poikansa kestää sellaisen kokemuksen. Uskonnolliselta kannalta saarna oli vaikuttava ja tunteellinen [...]. Olin todennäköisesti yleisön joukossa ainoa henkilö, johon se ei tehnyt vaikutusta. Jumalanpalvelusta seuranneella lounaalla pappi istui minun ja ystäväni seurassa, joten minulla oli tilaisuus puhua hänen kanssaan ja selittää miksi se ei ollut tehnyt sitä. Huomautin, että koko saarna oli perustunut antropomorfisiin ennakko-olettamuksiin siitä että se mitä voidaan sanoa todeksi ihmisistä voidaan myös sanoa todeksi Jumalasta. Käytin itseäni esimerkkinä ja pyysin pappia kuvittelemaan tilanteen jossa despoottinen hallitus aikoo teloittaa hänet. Jos minä sellaisessa tilanteessa menisin tämän hallituksen johtajan luo ja tarjoaisin itseni papin sijasta ja tarjoukseni otettaisiin vastaan, voitaisiin todella sanoa, että tekoni ilmaisisi huomattavalla tavalla ystävyyttä ja rakkautta. "Mutta mitä jos tietäisin että olen ikuinen ja kaikkivaltias," kysyin papilta, "ja että kuolemani olisi vain tilapäinen tapahtuma ja että vähemmässä kuin kolmessa päivässä palautuisin takaisin elämään enkä enää koskaan kuolisi. Eikö se vähentäisi puolestasi tehdyn eleeni merkittävyyttä?" Tosiaankin, mikäli tietäisin että olen ikuinen ja kaikkivoipa, olisin halveksittava jos kieltäytyisin tarjoamasta itseni ystäväni edestä kun hänet ollaan teloittamassa. Siinäkään tapauksessa "Tappakaa minut hänen sijastaan" ei sellaisessa tilanteessa olisi ollenkaan jalo ele; oikeastaan se olisi jonkinlainen velvollisuus joka kaikkivoivan pitäisi tuntea omakseen. Esitin papille että nämä ovat ajatuksia joita ei tule hyväuskoisen saarnastuoliyleisön mieleen, enkä voi muistaa että hänellä olisi ollut joku vastaus kommentteihini. [...] Minulla on kaksi poikaa, enkä koskaan voisi suostua uhraamaan kumpaakaan heistä kenenkään kuolemaantuomitun sijasta. Oletetaan kumminkin että olen ikuisesti kaikkitietävä ja kaikkivoipa olento, joten minun on tiedettävä että jos uhraisin yhden pojistani jonkun toisen sijasta, hänen kuolemansa olisi ainoastaan tilapäinen ja kolmen päivän kuluttua hän olisi taas elossa eikä koskaan enää kuolisi. Mitä suurenmoista olisi eleessäni? Jospa vielä mutkistetaan tilannetta olettamalla että poikani on pala vanhaa kantoa, ja omaa samat ikuisen, kaikkitietävyyden ja kaikkivoipaisuuden ominaisuudet. Näiden ominaisuuksien täytyisi poistaa hänestä kaikki huoli vaikka aikoisinkin uhrata hänet jonkun toisen edestä. Jos hän olisi todella kaikkitietävä, hän tietäisi että myös hän on ikuinen ja kaikkivoipa. Siksi hän tietäisi että hänen kuolemansa olisi vain väliaikainen. Hän tietäisi myös, ettei hän voisi todella vahingoittua, koska kaikkivoipaisuus ei alistaisi häntä fyysiselle vahingoittumiselle. Tämä kaikkivoipaisuuden looginen seuraamus on itse asiassa usein saanut minut ihmettelemään kuinka ne jotka ristiinnaulitsivat Jeesuksen onnistuivat tappamaan hänet. Kuinka voitiin jokin ikuinen ja kaikkivoipa surmata edes tilapäisesti? Luulisin, että ne samat raamatun erehtymättömyyteen uskovat, jotka selittävät meille että jumaluuden luonteeseen kuuluu yhtälön 1+1+1=1 mahdollisuus, selittävät meille jotain siihen suuntaan että Jeesus on "kokonaan Jumala" ja "kokonaan ihminen", joten ristillä kuollut osa hänestä oli se "kokonaan ihminen"-osa ikäänkuin ei olisi naurettavaa väittää että jokin on "kokonaan" jotakin yhtä aikaa jonkin "kokonaan" päinvastaisen kanssa. Kun kuulen tällaisesta, ihmettelen eivätkö teologit koskaan opiskele logiikkaa. Niin että mikä tässä jutussa on niin suurta kun teologit höpöttävät jostain "äärettömästä" uhrista jonka Jumala on antanut tarjoamalla poikansa ihmisten edestä? Ylläkuvatussa tilanteessa siinä ei olisi mitään hurraamista, jos minä ikuisena, kaikkitietävänä ja kaikkivoipana henkilönä uhraisin yhden pojistani mikäli hänellä olisi nuo samat ominaisuudet. Miksi siis kyynelehtiä ja kieriskellä syyllisyydessä ja häpeässä, kun kuulemme saarnamiesten parkuvan äärettömästä rakkaudesta jota Jumala osoitti ihmiskuntaa kohtaan lähettämällä poikansa kuolemaan meidänlaisten kurjien olentojen takia? Joka tapauksessa menin kirkkoon, mikä kokemus ainoastaan vahvisti sen 32 vuotta sitten tekemäni päätöksen, että jättäisin uskorakennelman joka ei voisi olla järjettömämpi vaikka joku olisi yrittänyt sen tehdä sellaiseksi tahallaan. Jos kristityt haluavat käydä kirkossa ja itkeä syntejään kun he kuulevat pappien valittelevan kaikkitietävästä ja kaikkivoivasta jumaluudesta, joka jostakin selittämättömästä syystä rukoili Getsemanen puutarhassa (hikoillen kuin "suuria veripisaroita") päästäkseen koettelemuksesta joka ensinnäkään ei vahingoittaisi häntä kovinkaan paljon (ja jos vahingoittaisi, se olisi hänen oma vikansa, koska kaikkivoipa henkilö voisi puuduttaa itsensä kipua vastaan), no se on heidän etuoikeutensa. Ei ole olemassa mitään lakia taikauskoista tietämättömyyttä vastaan. Mitä minuun tulee, minulla on ajalleni parempaakin käyttöä. Farrell Till on The Skeptical Review-lehden päätoimittaja. Lehdessä tutkitaan raamatun erehtymättömyyttä (tai erehtyväisyyttä). Till on ollut jonkunlainen saarnamies ja osaa varmasti Raamatun ulkoa etu- ja takaperin. Lehdestä saa ilmaisen ensimmäisen vuositilauksen. Seuraavatkin vuodet ovat melkein ilmaisia. Ylläoleva artikkeli on numerosta 2/1996. Lehden numeroita löytyy myös The Secular Webin sivuilta, ja siellä on muitakin lehtiä sekä suuri kirjasto vanhempaa ja uudempaa ateistista/agnostista tekstiä. Kaikki tietysti englanniksi. |
Etusivu > Usko | Sähköposti 1998-09-22 2004-12-21 |