A. Oksanen (August Engelbrekt Ahlqvist) 1826-1889


7.8.1826 — 20.11.1889 Syntyi Kuopiossa Maria Augustina Ahlqvistin (1806-1886) ja luutnantti Johan Mauritz Nordenstamin (1802-82) aviottomana poikana. Isä kohosi myöhemmin virkamiehenä asemaan, joka vastaisi osapuilleen nykyistä pääministeriä, mikä tietyissä tapauksissa helpotti pojan elämää. Ahlqvist ei pyrkinyt salaamaan syntyperäänsä, vaikka olosuhteet aiheuttivatkin hänelle vaikeuksia. Hänen kolme sisarustaan olivat myöskin aviottomia. Kuopion vuosinaan Ahlqvist alkoi kirjoitella Saima-lehteen nimimerkillä A. Oksanen. Lehteä toimitti Ahlqvistin tukija J.V. Snellman, josta tuli senaattori v. 1863. Ahlqvist ystävystyi myös Elias Lönnrotin kanssa. Ihannoimaansa Runebergia seuraillen hän omaksui romanttisen näkemyksen Suomen kansasta ja erityisesti talonpojista. D.E.D. Europaeuksen ja Paavo Tikkasen kanssa Ahlqvist perusti v. 1847 sanomalehti Suomettaren. 1854 — 1855 Ahlqvist teki tutkimusmatkoja Eestiin ja Venäjälle votjakkien parissa; 1856 — 1859 hän tutki suomalais-ugrilaisia kieliä Volgan ja Uralin alueilla. Ahlqvist teki tutkimusmatkoja sinne myös myöhemmin vuosina 1877 ja 1880. Ahlqvist hankki maisterintutkinnon Helsingin yliopistossa ja väitteli tohtoriksi v. 1860. Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi hänet nimitettiin sinne 1863, ja hän toimi myös sen kanslerina 1884—1887. Vuosina 1871—1875 hän toimitti filologista lehteä nimeltä Kieletär. Mies muistettaneen valitettavasti parhaiten siitä, että hän kritisoi Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljestä (1870) aivan lyttyyn suorastaan pilkaten kirjailijaa. Kiven mielenterveys kärsi tästä kovasti. [Lisää tästä toisaalla] Kuitenkin Ahlqvist teki suuren työn edistämällä suomen kielen tutkimusta ja käyttöä. Ahlqvist avioitui v. 1861 Marie Antoinette Fabritiuksen (k. 1919) kanssa. Heidän kuudesta lapsestaan neljä kuoli varhain, kolme näistä vuoden 1869 tulirokkoepidemiassa. Ahlqvist kuoli 63-vuotiaana Helsingissä. Lukemista: Suomen kieli, suomen mieli. August Ahlqvist vaikuttajana, toim. Jaakko Anhava (1993) Tietoa englanniksi sivulla www.kirjasto.sci.fi/aahlqvi.htm

Suomalainen sonetti
Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla, ett' oisi kenkään laulajoista meillä soveltuva sonettien siteillä runon tekoon Kalevalaisten kuulla.	Ei istukaan käkömme mandelpuulla, ei L a u r a t meitä kohtaa kirkkoteillä; — ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä ei soi sonetti A r n o l a i s e n suulla.
Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi, ja siitä Suomalainen toivojensa tulelle uutta kiihoitusta toisi, jos kautta näiden laulukahlettensa sen kieli, halvaksi havaittu, voisi siteistä muista päästä irrallensa.

Säkenet
Syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan, raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan. Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan. Säkenet ne säihkyellen tuulen kanssa tanssivat, heloittavat hetken aian, tuikahtavat, — sammuvat. Lämmintä ei niistä lähde, valkene ei valju yö, mut ne kertoo kuinka siellä ahkera on alla työ.	Kaikuvalla kalkkehella seppä rautaa kuonnuttaa, painavilla palkehilla taaskin tulta tupruttaa. Säkeniä uusi sarja lentää yöhön sankeaan, kylän lapset seisottuvat noita tuossa katsomaan. Säkenell' ei pitkä kaari ole ilmamatkoaan, tulen vaan saa syttymähän käyden tulta-ottavaan. Näinpä lauluni, sä lennä säkenenä säihkyten, nuorten mieltä miellytellen, sytytellen, sammuen.
Ehkä saisit laulun innon uutta tulta leimuumaan sydämissä suomalaisten yli kaiken Suomenmaan.

Savolaisen laulu
Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa, sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt, tää armas, kallis maa! Kuin korkeat sen kukkulat, kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, ja lehdot kuinka vilppahat, kuin tummat siimehet! Sen salot kuin siniset on, puut kuinka tuuheat, ja kuin humina hongikon syv' on ja jylhä, ponneton, ja tuulet lauhkeat! Ja kussa tähdet tuikkavat kovalla talvella, ja kussa pohjan valkeat suloisemmasti suihkavat kuin Savon taivaalla? Tok' yhtä vielä muistelen, sen suihke armaampi, se silmä on Savottaren, johonka taivas loistehen ja sinens' yhdisti.	Me emme liioin kerskuko, sanomme kumminkin: muu Suomi, ellys ilkkuko, jos meillä on hoikka kukkaro, jos köyhiks' keksittiin. Useinpa pelto kultainen se sulla kellerti, kun meidän vaivan, viljehen kumohon löi vihoillinen ja poltti tuhkaksi. Ja monta kertaa sattui niin, kuin meitä vainot löit, kuin vaimot, lapset kaadettiin ja miehet sortui sotihin, sä rauhan leipää söit. Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa, ja meidän laaksot lausua, sanella salmensuut; niin niistäpä useampi hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, ja mulle ei mikään niin soi kaikesta, minkä Luoja loi, kuin: "armas Savonmaa!"

Suomen valta
Nouse, riennä Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, niiss' on suoja Suomenmaan; yksi mieli, yksi kieli, Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomalaisen kuokka, aura, kyntäneet on Suomenmaan; kasvoi vehnä taikka kaura, maa on meidän perkmaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa? Nouse siis, sä Suomen kieli, korkealle kaikumaan!	Suomalainen yksin kesti ruton, näljän aikana, yksin miekallansa esti vihoillisen maastansa; suomalain' siis yksin käyköön käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auranrannat, Vienansuu, siin' on, suomalainen, mahti, jok' ei oo kenenkään muun, sillä maalla sie oot vahti; älä ääntäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

Sotamarssi Porrassalmen tappelun muistoksi
Syttynyt on sota julma, vihan liekki leimuaa; punainen on pohjan kulma, vertä, tulta ennustaa. Rientäkäämme, savolaiset sekä poijat pohjalaiset, myös sä, kansa Karjalan, vihollista vastahan! Meidän hurraa kankaat kaikuu, niinkuin tuhat ääntä ois, vaarat virkkaa, rannat raikuu: väkivalta täältä pois! Laukku selkään, miekka vyölle, tulikeihäs olalle! Vihurina veren työlle rientäkäämme rajalle! Rientäkäämme jne. Meidän tääll' on niityt, pellot, meidän lehdot, laaksot, puut; meidän karjain kuuluu kellot: meidän maata ei saa muut. Rientäkäämme jne.	Kas, kuin sotalippu liehuu, entäin kohti etelää! Kohta kyllä rauta riehuu, verivirrat höyryää. Rientäkäämme jne. Marssi päälle, Pohjan poika, vihollista varsin luo! Hakkaa päälle, Pohjan poika! Luoja sulle voiton suo. Rientäkäämme, savolaiset sekä poijat pohjalaiset, myös sä, kansa Karjalan, vihollista vastahan! Meidän hurraa kankaat kaikuu, niinkuin tuhat ääntä ois, vaarat virkkaa, rannat raikuu: väkivalta täältä pois!

Eräs nälkätalven kuvia 1867 vuoden lopulla
Oli kolkko; mä kangasta kuljin, lumi singoten silmihin lyö; jop' on päiväkin maillensa mennyt, pian joutuvi jouluinen yön. — Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla maantietä mun eelläni päin? Koto kaukana lienevi sillä, joka matkall' on tuiskussa näin! Hepo joutuen juoksi sen kiinni, Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös! "Kuhun kuljet sä, onneton äiti, miss' arvelet vietellä yös?	Peninkulmalt' on kummankin puolen talotointa, ja ummessa tie; pyry, yö, vilu surmasi suuhun sinut, surkea vaimo, nyt vie!" "Hyvin joudankin kuolla ma kurja, koto kuoltuan' mullakin ois! Liki hiipasikin Manan siipi, tämän lapsen kun sammutti pois; kipuhuns' olis syönyt se rintaa — mitä vielä, kun läks' veri vaan! Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan, nukun luo, menen myös Manalaan!"

Koskenlaskijan morsiamet
"El', armas Annani, vaalene, jos Pyörtäjäkoski pauhaa; sen voimaa en tosin vallitse, ei löydä se koskaan rauhaa, mut kellä sen kalliot tiedoss' on, niin sille se nöyr' on ja voimaton." Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen ja itsekin purteen astuu, ja päästi purtensa valloilleen, sen koskessa laidat kastuu, ja Pyörtäjän luontoa katsomaan nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan. "Voi, kuinka kirkas on illan kuu ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, ei muut kuni tähdet valvo; voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!" Näin Anna äänteli hiljalleen, sen silmähän kyynel entää: mut koski kiihtyvi eellehen, sen voimassa venhe lentää; vaan Vilho on oppinut laskemaan, tää kulku se on hänen riemujaan. Jo laski poikana purressaan hän Lyyjoen kaikki kosket, useinpa Pyörtäjä kuohuillaan se kasteli hältä posket; ei paatoa löytynyt yhtäkään, jot' ei olis tottunut välttämään. Mut kosken kuumassa kuohussa, juur' jossa sen juoksu suorin, on, päällä vaahtinen vaippansa, yks' Ahtolan neito nuorin; se Vellamon karjoja paimentaa, ja koskien kuohua katsastaa.	Sydän on Vellamon neidollai sen vaahtisen vaipan alla, ja lemmen liekki se aallossai voi syttyä niinkuin maalla: ja Vilhoa neitonen Vellamon se katsellut kauan ja liioin on. Ja tuostapa neitosen rintahan on syttynyt outo mieli, povensa kuulevi huokaavan, mut kertoa voi ei kieli; hän kuohujen keskehen istuksen, siin' ainakin Vilhoa vuotellen. Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa kuin Pohjolan vankin myrsky, se kons' on aaltojen harjalla, kons' yltäki käypi hyrsky; mut itse perässä hän pelvott.' on, vaan Annasen poski on ruusuton. Ilolla Vellamon neitonen sen vastahan uida täyttää: "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, jok' immeltä silmään näyttää? - Voi, voi, mua Vellamon neitonen, sill' ompi jo kultana ihminen!" Jo päättää Vellamon neitonen nyt toivonsa turhan kostaa, ja kosken pohjasta paatosen hän äkkiä pintaan nostaa, johon vene Vilhelmin loukahtaa, ja hän kera kultansa kuolon saa. Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin on Vellamon neidon paasi, se paasi, jolla hän Vilhelmin veneen sekä onnen kaasi; mut neitosen itsensä kerrotaan meressä murehtivan rakkauttaan.

Punkaharjun Laulutytön laulu
Kuin päiv' on illaks' vaipunut, yö alkaa maita peittää, kuin tuulen henk' on haipunut, ja laine loiskeen heittää; niin silloin vaan on airoillaan tää tyttö ja myös lauluillaan. Ken kullastaan on kaukana ja ikävyyttä huokaa, se huolensa ja kaihonsa mun kuuluville tuokaan: niin täällä vaan ne kaiuillaan mun laulun' saapi lauhtumaan.	Sä, jonka tunteen turtaneet on melskeet maailmassa, jolt' ihanteet on haihtuneet ja sydän sammumassa: käy tänne vaan, niin hehkullaan mun laulun' saa sun sulamaan. Jo kerttu helkkää lehdossa, kuu kumottaa tuoll' yllä; näit' aistellen sä hurmeissa jo huudat varmaan kyllä: oi, onkohan maan maailman piirissä tälle vertaistaan!

Teoksia: Satu, 1847 Finland och finnare före landets underkufvande af svenskarne, 1849 Bidrag till finska språkforskningens historia, 1854 Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1845-58, 1859 Säkeniä I-II, 1860, 1868 (runoja) Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta, 1863 Suomalainen murteiskirja, 1869 Det vestfinska språkets kulturord, 1871 Uusi suomalainen lukemisto suomalais-ruotsalaisen sanakirjan kanssa, 1873 Suomen kielen rakennus, 1877 Täydellinen Kalevalan sanasto, 1878 Elias Lönnrot, 1884 Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta, 1886 Kalevalan karjalaisuus, 1887 Suomalaisia puhekokeita, 1889 Oksasen runoja, 1898 Kirjeet, 1982 Kääntänyt mm.: Laulu kellosta (Schiller), 1859; Väkinäinen naiminen (Moliére); Kavaluus ja rakkaus (Schiller), 1863.
Etusivu > Kirjallisuus \| Sähköposti 2003-03-26 — 2007-06-29