A. Oksanen (August Engelbrekt Ahlqvist)

7.8.1826 — 20.11.1889

A. Oksanen (August Engelbrekt Ahlqvist)Syntyi Kuopiossa Maria Augustina Ahlqvistin (1806-1886) ja luutnantti Johan Mauritz Nordenstamin (1802-82) aviottomana poikana. Isä kohosi myöhemmin virkamiehenä asemaan, joka vastaisi osapuilleen nykyistä pääministeriä, mikä tietyissä tapauksissa helpotti pojan elämää. Ahlqvist ei pyrkinyt salaamaan syntyperäänsä, vaikka olosuhteet aiheuttivatkin hänelle vaikeuksia. Hänen kolme sisarustaan olivat myöskin aviottomia.

Kuopion vuosinaan Ahlqvist alkoi kirjoitella Saima-lehteen nimimerkillä A. Oksanen. Lehteä toimitti Ahlqvistin tukija J.V. Snellman, josta tuli senaattori v. 1863. Ahlqvist ystävystyi myös Elias Lönnrotin kanssa. Ihannoimaansa Runebergia seuraillen hän omaksui romanttisen näkemyksen Suomen kansasta ja erityisesti talonpojista.

D.E.D. Europaeuksen ja Paavo Tikkasen kanssa Ahlqvist perusti v. 1847 sanomalehti Suomettaren. 1854 — 1855 Ahlqvist teki tutkimusmatkoja Eestiin ja Venäjälle votjakkien parissa; 1856 — 1859 hän tutki suomalais-ugrilaisia kieliä Volgan ja Uralin alueilla. Ahlqvist teki tutkimusmatkoja sinne myös myöhemmin vuosina 1877 ja 1880.

Ahlqvist hankki maisterintutkinnon Helsingin yliopistossa ja väitteli tohtoriksi v. 1860. Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi hänet nimitettiin sinne 1863, ja hän toimi myös sen kanslerina 1884—1887. Vuosina 1871—1875 hän toimitti filologista lehteä nimeltä Kieletär.

Mies muistettaneen valitettavasti parhaiten siitä, että hän kritisoi Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljestä (1870) aivan lyttyyn suorastaan pilkaten kirjailijaa. Kiven mielenterveys kärsi tästä kovasti. [Lisää tästä toisaalla] Kuitenkin Ahlqvist teki suuren työn edistämällä suomen kielen tutkimusta ja käyttöä.

Ahlqvist avioitui v. 1861 Marie Antoinette Fabritiuksen (k. 1919) kanssa. Heidän kuudesta lapsestaan neljä kuoli varhain, kolme näistä vuoden 1869 tulirokkoepidemiassa. Ahlqvist kuoli 63-vuotiaana Helsingissä.

Lukemista:

Suomen kieli, suomen mieli. August Ahlqvist vaikuttajana, toim. Jaakko Anhava (1993)

Tietoa englanniksi sivulla www.kirjasto.sci.fi/aahlqvi.htm


Suomalainen sonetti

Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,
ett' oisi kenkään laulajoista meillä
soveltuva sonettien siteillä
runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
Ei istukaan käkömme mandelpuulla,
ei L a u r a t meitä kohtaa kirkkoteillä; —
ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
ei soi sonetti A r n o l a i s e n suulla.

Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi,
ja siitä Suomalainen toivojensa
tulelle uutta kiihoitusta toisi,

jos kautta näiden laulukahlettensa
sen kieli, halvaksi havaittu, voisi
siteistä muista päästä irrallensa.


Säkenet

Syksyn kolkko, synkkä ilta
kattaa kaupungin ja maan,
raskahasti rannan aalto
vastaa kuusten huminaan.

Kuusten alla seisoo suojus,
sepä kattotorvestaan
sukkelasti suitsuttavi
säkeniä ilmahan.

Säkenet ne säihkyellen
tuulen kanssa tanssivat,
heloittavat hetken aian,
tuikahtavat, — sammuvat.

Lämmintä ei niistä lähde,
valkene ei valju yö,
mut ne kertoo kuinka siellä
ahkera on alla työ.

Kaikuvalla kalkkehella
seppä rautaa kuonnuttaa,
painavilla palkehilla
taaskin tulta tupruttaa.

Säkeniä uusi sarja
lentää yöhön sankeaan,
kylän lapset seisottuvat
noita tuossa katsomaan.

Säkenell' ei pitkä kaari
ole ilmamatkoaan,
tulen vaan saa syttymähän
käyden tulta-ottavaan.

Näinpä lauluni, sä lennä
säkenenä säihkyten,
nuorten mieltä miellytellen,
sytytellen, sammuen.

Ehkä saisit laulun innon
uutta tulta leimuumaan
sydämissä suomalaisten
yli kaiken Suomenmaan.

Savolaisen laulu

Mun muistuu mieleheni nyt
suloinen Savonmaa,
sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt,
tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat,
kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
ja lehdot kuinka vilppahat,
kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on,
puut kuinka tuuheat,
ja kuin humina hongikon
syv' on ja jylhä, ponneton,
ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat
kovalla talvella,
ja kussa pohjan valkeat
suloisemmasti suihkavat
kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen,
sen suihke armaampi,
se silmä on Savottaren,
johonka taivas loistehen
ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko,
sanomme kumminkin:
muu Suomi, ellys ilkkuko,
jos meillä on hoikka kukkaro,
jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen
se sulla kellerti,
kun meidän vaivan, viljehen
kumohon löi vihoillinen
ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin,
kuin meitä vainot löit,
kuin vaimot, lapset kaadettiin
ja miehet sortui sotihin,
sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa
näkönsä vanhat puut,
ja meidän vaarat virkkoa,
ja meidän laaksot lausua,
sanella salmensuut;

niin niistäpä useampi
hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
ja mulle ei mikään niin soi
kaikesta, minkä Luoja loi,
kuin: "armas Savonmaa!"

Suomen valta

Nouse, riennä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
niiss' on suoja Suomenmaan;
yksi mieli, yksi kieli,
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura,
kyntäneet on Suomenmaan;
kasvoi vehnä taikka kaura,
maa on meidän perkmaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
meidän maata johdattaa?
Nouse siis, sä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti
ruton, näljän aikana,
yksin miekallansa esti
vihoillisen maastansa;
suomalain' siis yksin käyköön
käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
siin' on, suomalainen, mahti,
jok' ei oo kenenkään muun,
sillä maalla sie oot vahti;
älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!


Sotamarssi

Porrassalmen tappelun muistoksi

Syttynyt on sota julma,
vihan liekki leimuaa;
punainen on pohjan kulma,
vertä, tulta ennustaa.
    Rientäkäämme, savolaiset
    sekä poijat pohjalaiset,
    myös sä, kansa Karjalan,
    vihollista vastahan!
    Meidän hurraa kankaat kaikuu,
    niinkuin tuhat ääntä ois,
    vaarat virkkaa, rannat raikuu:
    väkivalta täältä pois!

Laukku selkään, miekka vyölle,
tulikeihäs olalle!
Vihurina veren työlle
rientäkäämme rajalle!
    Rientäkäämme jne.

Meidän tääll' on niityt, pellot,
meidän lehdot, laaksot, puut;
meidän karjain kuuluu kellot:
meidän maata ei saa muut.
    Rientäkäämme jne.

Kas, kuin sotalippu liehuu,
entäin kohti etelää!
Kohta kyllä rauta riehuu,
verivirrat höyryää.
    Rientäkäämme jne.

Marssi päälle, Pohjan poika,
vihollista varsin luo!
Hakkaa päälle, Pohjan poika!
Luoja sulle voiton suo.
    Rientäkäämme, savolaiset
    sekä poijat pohjalaiset,
    myös sä, kansa Karjalan,
    vihollista vastahan!
    Meidän hurraa kankaat kaikuu,
    niinkuin tuhat ääntä ois,
    vaarat virkkaa, rannat raikuu:
    väkivalta täältä pois!

 


Eräs nälkätalven kuvia

1867 vuoden lopulla

Oli kolkko; mä kangasta kuljin,
lumi singoten silmihin lyö;
jop' on päiväkin maillensa mennyt,
pian joutuvi jouluinen yön. —
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
maantietä mun eelläni päin?
Koto kaukana lienevi sillä,
joka matkall' on tuiskussa näin!

Hepo joutuen juoksi sen kiinni,
Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
"Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
miss' arvelet vietellä yös?

Peninkulmalt' on kummankin puolen
talotointa, ja ummessa tie;
pyry, yö, vilu surmasi suuhun
sinut, surkea vaimo, nyt vie!"

"Hyvin joudankin kuolla ma kurja,
koto kuoltuan' mullakin ois!
Liki hiipasikin Manan siipi,
tämän lapsen kun sammutti pois;
kipuhuns' olis syönyt se rintaa —
mitä vielä, kun läks' veri vaan!
Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
nukun luo, menen myös Manalaan!"


Koskenlaskijan morsiamet

"El', armas Annani, vaalene,
jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
sen voimaa en tosin vallitse,
ei löydä se koskaan rauhaa,
mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
niin sille se nöyr' on ja voimaton."

Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
ja itsekin purteen astuu,
ja päästi purtensa valloilleen,
sen koskessa laidat kastuu,
ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

"Voi, kuinka kirkas on illan kuu
ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
ei muut kuni tähdet valvo;
voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen,
sen silmähän kyynel entää:
mut koski kiihtyvi eellehen,
sen voimassa venhe lentää;
vaan Vilho on oppinut laskemaan,
tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan
hän Lyyjoen kaikki kosket,
useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
se kasteli hältä posket;
ei paatoa löytynyt yhtäkään,
jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa,
juur' jossa sen juoksu suorin,
on, päällä vaahtinen vaippansa,
yks' Ahtolan neito nuorin;
se Vellamon karjoja paimentaa,
ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidollai
sen vaahtisen vaipan alla,
ja lemmen liekki se aallossai
voi syttyä niinkuin maalla:
ja Vilhoa neitonen Vellamon
se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan
on syttynyt outo mieli,
povensa kuulevi huokaavan,
mut kertoa voi ei kieli;
hän kuohujen keskehen istuksen,
siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
kuin Pohjolan vankin myrsky,
se kons' on aaltojen harjalla,
kons' yltäki käypi hyrsky;
mut itse perässä hän pelvott.' on,
vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen
sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
jok' immeltä silmään näyttää?
- Voi, voi, mua Vellamon neitonen,
sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Vellamon neitonen
nyt toivonsa turhan kostaa,
ja kosken pohjasta paatosen
hän äkkiä pintaan nostaa,
johon vene Vilhelmin loukahtaa,
ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
on Vellamon neidon paasi,
se paasi, jolla hän Vilhelmin
veneen sekä onnen kaasi;
mut neitosen itsensä kerrotaan
meressä murehtivan rakkauttaan.


Punkaharjun Laulutytön laulu

Kuin päiv' on illaks' vaipunut,
yö alkaa maita peittää,
kuin tuulen henk' on haipunut,
ja laine loiskeen heittää;
niin silloin vaan
on airoillaan
tää tyttö ja myös lauluillaan.

Ken kullastaan on kaukana
ja ikävyyttä huokaa,
se huolensa ja kaihonsa
mun kuuluville tuokaan:
niin täällä vaan
ne kaiuillaan
mun laulun' saapi lauhtumaan.

Sä, jonka tunteen turtaneet
on melskeet maailmassa,
jolt' ihanteet on haihtuneet
ja sydän sammumassa:
käy tänne vaan,
niin hehkullaan
mun laulun' saa sun sulamaan.

Jo kerttu helkkää lehdossa,
kuu kumottaa tuoll' yllä;
näit' aistellen sä hurmeissa
jo huudat varmaan kyllä:
oi, onkohan
maan maailman
piirissä tälle vertaistaan!


Teoksia:

Satu, 1847
Finland och finnare före landets underkufvande af svenskarne, 1849
Bidrag till finska språkforskningens historia, 1854
Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1845-58, 1859
Säkeniä I-II, 1860, 1868 (runoja)
Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta, 1863
Suomalainen murteiskirja, 1869
Det vestfinska språkets kulturord, 1871
Uusi suomalainen lukemisto suomalais-ruotsalaisen sanakirjan kanssa, 1873
Suomen kielen rakennus, 1877
Täydellinen Kalevalan sanasto, 1878
Elias Lönnrot, 1884
Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta, 1886
Kalevalan karjalaisuus, 1887
Suomalaisia puhekokeita, 1889
Oksasen runoja, 1898
Kirjeet, 1982

Kääntänyt mm.: Laulu kellosta (Schiller), 1859; Väkinäinen naiminen (Moliére); Kavaluus ja rakkaus (Schiller), 1863.


Etusivu > Kirjallisuus | Sähköposti
2003-03-26 — 2007-06-29