A. Oksanen

OTE SEITSEMÄN VELJEKSEN ARVOSTELUSTA

Kieletär 6. vihko, 1874

Niin narrimaista ja niin lapsimaista kirjaa kuin tämä "romaani" on, lienee harvassa kirjallisuudessa.

Täänkaltainen on nyt tämän "romaanin" köyhä, lapsekas ja naurettava sisällys. Ettei siinä ole vähäistäkään tapausten kietoumusta eli intriigiä, näkyy tässä antamastamme sisällyksen esityksestä. Yhtä vähän tapaamme siinä minkäänlaista luonteen-piirrustusta. Seitsemän veljestä samoin kuin muutkin kertomuksessa tavattavat henkilöt ovat haamuja, jotka kaikki puhuvat ja toimivat vain yhdellä tavalla. Ainoastaan vanhimman ja nuorimman veljeksistä voipi lukija eroittaa luonteen-tapaisiksi; edellinen on rajuin rajuista, jälkimmäinen on, niinkuin jo edellä sanoimme, veljeskunnan älyniekka. Alinomaista raakuutta, joka kirjassa vallitsee, ei keskeytä mitkään hellemmät ja tunteellisemmat välikohdat, jotka muissa romaaneissa ovat niin tavalliset, hurjassa nuorenmiehen-elämässä ei tule esiin mitään vienompaa vaimoista olentoa, sillä vaimotkin, jotka "Seitsemässä Veljeksessä" siellä täällä haamoittavat lukijan silmiin, ovat yhtä rajuluontoisia kuin miehet.

Tekijän kuvauksesta on vaikea käsittää, mitä hän tällä teoksellansa oikeastaan tarkoittaa. Raa'an itsekkäisyyden taistelun sivistystä, yhteiskuntaa ja uskontoa vastaan ja kuontumisen näiden alle olisi tekijän aineella voinut kuvata; vaan Kiveltä tämä ei ole onnistunut. Näitä jaloja voimia esittävät kirjassa lukkari, vallesmanni ja esiintulematoin provasti; vaan näitä veljekset pilkkaavat, niinkuin lukkaria, tahi ovat nämä käsittämättömän leväperäisiä heitä kohtaan, joten vallesmanni ja provasti. Veljekset tosin aika välistä katuvat hillimätöintä elamoitsemistansa; vaan vähäisinkin aihe tuottaa taas entisen hillittömyyden ja raakuuden esiin, ja vielä aivan kertomuksen lopulla on heidän jumalanpelkonsakin epäiltävätä laatua. Heidän muuttonsa salolle ja uudistalon perkkaaminen mustaan metsään olisi voinut taitavamman kuvaajan kädessä tulla viehättäväksi kuvaelmaksi. Kertomus, kuinka uudis-talolaisten elämä sekä ulkonaisesti että sisällisesti vähitellen parani ja sivistyi, olisi ollut hupainen lukea; vaan täänkaltaiset kertomuk-set eivät tästä kirjoittajasta olleet mieleisiä; näitä ei hän kosketa kuin ohimennen. Kolme neljättä osaa teoksensa sisällyksestä menettää hän lempiainettensa: rajun voiman, hillittömäin mielten ja väkivaltaisten kohtausten kuvaamiseen.

Näiden kuvaamisen hän toimittaakin omituisella mestaruudella. Tuskin lienee koskaan painettu kirjaa, jossa olisi niin viljalta haukkumista, kirouksia, sadatuksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä »kansankirjassa». Melkein alinomaa raastelevat hävittömimmät lauseet ja sanat lukijan tunnetta.---------

Kaikeksi onneksi on hänen esitystapansa niin ikävätä ja pitkä-piimäistä, että ainoastaan luja päätös tekee kirjan läpilukemisen mahdolliseksi. Vaikka teos nim. on olevinansa novelli tahi romaani, hajoaa kertomus siinä loppumattoman pitkiksi kanssapuheiksi, jotka täyttävät kaksi kolmatta osaa koko kirjasta. Niitä on siinä 10, 15 ja 20 sivun pituisia ja vielä pitempiäkin. Sitä, joka nämät lorut ikävine ja inhoittavine sisällyksineen jaksaa lukea läpi on mieheksi sanominen.

Teos on sekä naurettava että hävettävä, sitä ei voi salata. Erittäin on se vielä Suomen talonpoikaista kansaa häpäisevä siten, että se on olevinaan ja sen on sanottu olevan kuvaus kansanelämästä, joka on tehty luonnon mukaan. Ei mikään ole niin vähän totta kuin tämmöinen luuletus. Kiven tässä »kertomuksessa» antamat töhräykset eivät ole kuvauksia enemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan kansanelämästä eikä ylipään mistään tämän maan päällä liikkuvasta elämästä: ne ovat vaan harhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia, joita täysijärkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteentuottamiksi.