Saima Harmaja 24.2.1935

— Ei, ei, tämä itki, välkkyen tukka,
olen kuunsädemetsien kaunein kukka!
Mut maahinen suuteli, kuunnellut ei.

Niin syntyi keijulle poikaa kaksi.
Kävi luola naurusta valkeammaksi.
Mut peikkona toinen leikkiä löi,
ja keijuna toinen. Se sydäntä söi.

Tämän äiti luokseen viittasi, virkkain
hymyhuulin, silmin tuskasta kirkkain:
Rakas poikani, ken on keijukaisverta,
sen täytyy kasteessa kylpeä kerta,
yökuutamo nähdä, mi huumaa pään,
kukan keinuun nukkua värisevään.

Isä puhetta vavisten kuunteli, peikko:
Hänet metsiin vie! Jää minulle veikko.
Hymys keiju ja itki: En milloinkaan!
Jään luoksesi alle maan.

Ypöyksin poikanen ruohoon kulki.
Sadat loistavat pallot sen polkuja sulki.
Kukan oksilta välkkeen vierivän nähden
hän vapisi niin kuin särkyissä tähden.
Sadekirkkaat äänet kulkua johti,
ilosilmin pieniä kasvoja hohti,
soi nauru ja vilkkui ruohojen lyhdyt:
Nyt piiriimme jäät ja heimoosi yhdyt!
Lumojuoman jo keijuista nuorin toi.
Yön maljan poikanen joi.

Niin hurmassa öiden ja kuutamon saaton
kodin unhoitti tuo ja äidin ja taaton.

Sanoi keijuista nuorin: Kun vietämme häämme,
koko metsien aatelin vieraina näämme.
Kukat tuoksunsa antavat huntuuni vienoon,
valot kasteen välkkyvät linnoissa tienoon.
Tien juhlaan viittovat ruohojen lyhdyt,
kun heimoosi yhdyt.

— Myös pyydän ma taaton ja äitini armaan,
ja veljeni niihin, mut palajan varmaan.

Tie tuttu ja himmeä luolaan johti.
Mut äidin silmät vastassa hohti,
isän silmät kostui, ja riemuitsi veli:
Hänen palaavan vannoin, jos vielä hän eli!

— Rakas poikani, mistä niin kelmeä poski?
— Tuon kutsuja häihin. Mut rintaani koski
kodin armaus julma. Ma, maahisen verta,
maan päälle en palaa, mun hylkäisi kerta
tytär kuutamon nuorin ja nauravin tuo.
Oi äiti! Jään heimoni luo!

— Ei, poikani, tuskaan kuolisi hento.
Yöloiste ei riitä, ei kuunsädelento.
Mut kellä on rakkaus, povessaan
vie kuutamon alle maan. —

Meni poikanen, suonissa maahisen verta.
Yön hengitys keinutti ruohojen merta,
ylt'ympäri soi suruvirret sirkkain.
Mut keijunen vastasi silmin kirkkain:
Kodin ainoan vain sydämestäsi saan.
Tulen luoksesi alle maan. —

Pian kierteli kukkia häilyvä huhu,
sitä sirkat soitti ja heinien suhu:
tytär kuutamon lähtenyt alle maan
oli seuraten rakkauttaan.

Kävi ruohossa kaihon valtava siipi.
Kukat hehkuvat salaa mullasta hiipi,
tuli helmien hunnussa hohtava heinä,
tie välkkyi ruohojen kyyneleinä.

Oli himmeä luola, mut painoa vailla
sen rakkaus hengitti kuutamon lailla.
Säde taivaan kruunasi keijujen pään,
ihanamman entistään.

Niin pyysivät kukkaset juurtua multaan,
ja ruohojen lyhdyt lainasi tultaan,
pian kuiskivat ruusut ja huokui heinä,
oli luola tuoksuna, kimmelteinä.
Kuun, kasteen, ruusut, kukkivan maan
vie rakkaus mukanaan.