Saima Harmaja

Mitä sanoisin tästä varsinkin teinityttöjen rakastamasta hermoheikosta onnettoman rakkauden tulkista? Itselleni merkitsi Harmaja hyvinkin paljon raskaina nuoruusvuosinani. Monet yöt olen itkenyt ja lukenut, ei vain runoja, vaan erityisesti päiväkirjamerkintöjä. Luultavasti juuri paljolti hänen vaikutuksestaan aloin 14-vuotiaana kirjoittaa päiväkirjaa itsekin säännöllisesti — ja huokailin omaa kyvyttömyyttäni kirjoittaa runoja tai edes proosaa.

Tähän tyyliin kirjoitti Saima piirustustunnilla 1926:

En kuulu tänne ma kuitenkaan!
En luotu tähän oo maailmaan!
Toverit kaikki on vieraita,
ja syömmen orpo on rinnassa.

Voi voi!
Mutta kyllä esim. "Keijukaissatu" on vieläkin kovin ihmeellinen... Ja luonto ja luonnonsisältöiset allegoriat ovat hänellä aika nappiin.

Saima Harmajalle on vuonna 2003 perustettu nimikkoseura .

M i e t e l m ä

Niin usein uni pettää
ja usko unihin.
Niin usein pettää voimat
ja usko voimihin.

Niin usein pettää lempi,
niin usein innostus.
Ei koskaan petä kaiho,
ei sammu kaipaus.

10.11.1927

Kieloniityllä

Uupuneena itkemään
silmäni kun suljin,
kieloniityn hämärään
heti silloin kuljin.
Viileässä keväässään
huojui lehvät päällä pään.
Kielohaassa kuljin.

Vihreästä hymyillen
valkokellot hohti
ujosilmin kutsuen
kumartumaan kohti.
Ujosilmin hymyillen
painoi päänsä jokainen
lehteänsä kohti.

Säde kaikkein suloisin
vain voi päästä sinne,
kieloniityn varjoihin,
lehden alle, minne
kätki kukka kuultavin
tuoksun, josta kuitenkin
hymyy koko rinne.

5.12.1935

O n n i

Ei ihmistä ketään missään.
Vain lempeiden, valkeiden pilvien peittämä taivas
ja järven peilistä välkkyen rannan pehmeänvihreät puut.

Ei ihmistä ketään missään.
Olen yksin, ah, vihdoinkin yksin ma olla saan.
Olen sulanut luontoon takaisin —
Olen kielonkukka, mi puhtain valkehin kasvoin
suvenihanan teränsä nostaa aurinkoon.
Olen lempeä laine, mi joskus kivihin vienona vierii,
olen käki, mi kaukaa metsien takaa nauttien kukkuu,
olen lehti, mi tuulen sylissä keinuu haaveillen —

Ei ihmistä ketään missään.
Ei yksikään terävä katse viillä mun sieluain täällä,
ei yksikään hymyily kylmä saa mua palelemaan.
Vain valkeiden pilvien takaa hohtava himmeä päivä,
suvituulen henkäys lämmin kaulallain —
Olen löytänyt onnen. Niin hyvä, niin hyvä mun on —.

Kesäk. 1928

Syli täynnä syreenejä
seisoin yössä vaaleassa.
Kesäkuu —
Uneksien hohti taivas.
Takaa nuoren koivulehdon
käki kukahti.

18.6.1929
"En minä kirjoittanut tuota. Se valahti kynästäni..."

> Kouluaine v. 1930: He olivat sisaruksia, Martta ja Maria.

Ensimmäinen kevätpäivä

Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan,

kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sädehuntuisessa hämärässä.

30.3.1937
Viimeinen päiväkirjamerkintä. Saiman kuoltua
löytyi kuulemma runoja patjan alta.

Ukkoskesänä

Pois ajoi ukkonen, ja auringossa
taas kultaisina pellot leviää,
kun synkin värein vielä aallokossa
tiet myrskyn ajelemat hyrskyää.
Yömustan varjon alle metsä jää,
mut hehkuvana alla tumman havun
nään apiloiden purppuraisen savun
ja mataroiden valkohämärää.
Käy lämmin tuuli jälleen puutarhassa,
sen lehvät välkkyy sateen hopeassa,
ja sinisilmin ruoho kimmeltää.
Oi kukkaissineä! On loppu tässä!
Maan ruusun hymyilyssä heleässä
on ihmisetsinnän ja harhan pää —
Niin kipu vanha palaa liikahtaen.
Sen tiesin, tiesin! Miksi kuitenkin
ma yhä pääsyä ja tietä haen
ma, kahlehdittu langoin viiltävin?

Vaan itkun läpi vielä kirkkaampana
nään: yli viljan kultahämyisen
niin sinenherkin varjoin, loistavana
käy joutsensiipi pilvi lumoten.
Sen ehkä nähdä voi vain kyynelissään.
Näin ehkei sadehelmet kimaltais,
näin syvin värein välkkyis niitty missään,
jos tuskan siivet ei mua varjoais.
Ma tiesin, tiesin: säteet varjon tuovat,
ja helein säde varjon synkimmän.
Mut ehkä sydämessä pimeän
syvimmät varjot itse valon luovat.
Maan suven huuman, pilven jumalaisen
ja ruusuhymyn hehkun ylimaisen
niin ehkä heltymätön kipu tää
omasta julmuudestaan synnyttää.

Hymy

Kun täyttyi tuskamme mitta,
kun säikkyen kohtaloas
sain kuulla lohdutuksitta
sanat julmat huuliltas,

kun viime kerran itkin,
kädet kietoen kaulaasi,
sinä kalpenit, vapisitkin
ja virkoit: hyvästi,

niin tuoksuva, tumma ruusu
näki eromme hirmuisen.
Hymyn hienon se hymysi, ruusu,
jota ymmärtänyt en.

11.1.1934

Tapaaminen

Usein tunnen unen syvetessä
niinkuin luokses tajuaisin tien.
Herään rauhan aalto sydämessä,
kirkas, jonka päivän kipuun vien.
Kuvat kalleimmat voi vielä piillä
tajunnassa, jota huuhdon niillä.

Taikka yöllä värähtäen herään,
tietäen: nyt mua katselet.
Kaiken voiman povestani kerään
nähdäkseni silmäs suloiset.
Uni palaa, vaan sen syvyyksissä
kuulen äänes voiton kyynelissä.

Tuskan tulisen tuo kuolon kalpa
silpoessaan kaikki siteet maan.
Sentään erottamaan liian halpa
on se sydämiä toisistaan.
Yli Yön ja Tajuttoman nielun
kirkas kuuluu kutsu armaan sielun.