Häätanhu

WSOY 1973

Häätanhu on saanut
"jälkinäytöksen" romaanissa
Unta vain, WSOY 2007.

Uusi painos näyttää tältä, melko kiva sekin. Pidän kyllä Raimo Raatikaisen alkuperäistä versiota onnistuneempana horsmineen, niittyhalloineen ja metsänreunoineen.

Otteita kirjan alusta

Talo ja navetta, käkkyräinen omenapuu kukassa, aitaus ja hiehon utelias katse. Toisella puolen niitty ja nuorta matalaa heinää. Sitten metsää ja tienvarressa kuusitukkeja, komeita suoria runkoja lastausta odottamassa.

- Ovatkohan ne hakanneet nyt sen metsän, Anna Maria ajatteli sydän kylmeten, yrittäen valmistaa itseään kestämään tämänkesäisen pettymyksen. Joka kevät täällä oli jokin muuttunut. Maisemaa joka alkuaan oli ollut rehevä, yltäkylläinen ja kaunis, oikea loputtomuutta henkivä Herran kukkaro, oli viime vuosina pilkottu miltei joka kulmalta. Aina oli ollut uusi pettymys odottamassa, uusi rinne paljaana ja hakkuujätteiden peitossa kuin sotimisen jäljiltä, kunnes hän oli valmis kiittämään Jumalaa jokaisesta kuusesta joka vielä seisoi, halaamaan jälleennäkemisen ilosta jokaista honkaa; lähtiessä ei koskaan tiennyt tavataanko enää; jokainen hetki voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen, hän oli puhutellut viime syksynä matkan varren puita; tässä vaiheessa missä me elämme, itse kunkin kirves juurella.

Koira vinkui ja läähätti, sekin tunsi jo paikat. Vaikka mistä ihmeestä, Anna Maria ajatteli. Sen näkö oli heikentynyt, silmien keskustat lasittuneet ja kuulokin lähes olematon. Mutta hyväntuulinen se oli ja aina innostunut. Ehkä myönteinen luonteenlaatu piti sen terveenä. Se ei ollut pitkän elämänsä aikana sairastanut nimeksikään. Se eli tunteillaan, totteli vain silloin kun katsoi sen aiheelliseksi. Luki ihmisten mielialoja jo paljon ennen kuin he itse tiesivät niistä mitään. Hankki pikkuhiljaa ja huomaamatta itselleen lisää oikeuksia käyttäen vanhuutta hyväkseen. Ehkä se muisti koko ruumiillaan, tiesi mihin tämänkaltainen tien aaltoilu johtaa. Ja hajuaisti sillä ilmeisesti toimi kaikkia muita aisteja korvaten.

— Kohta ollaan perillä, kohta tullaan, Anna Maria sanoi.

Koira työnsi kuononsa hänen käsivartensa alle ja töni sitä kuin hoputtaen. ---

Anna Maria astui ulos autosta ja jäi seisomaan avatun oven eteen liikahtamatta. Minä olen tullut.

Ja kuin vastaukseksi kajahti lintujen laulu kaikkialta ympäröivien kuusten latvoista, oksilta, näkymättömistä, ylimpänä käki, kukkuu, kukkuu, jostain kallion alla olevan lammen takaa, äänessä itsevarma riemu jolla se joka kevät avoimesti kuulutti huiputtaneensa jälleen kerran siivekästä yhteiskuntaansa ja julisti häikäilemättä naiivia vapauttaan, kukkuu, kukkuu.

Tämä hiljaisuus. Hiljaisuutta on se jossa linnun ääni kuuluu ja päivän kohina kiertää puiden latvoissa oksien pidättelemänä, laskeutumatta koskaan saastuttamaan maata ja ilmaa. Tämän kaiken oli Ron ymmärtänyt tullessaan viime kesänä hänen kanssaan tänne, loppuun uupuneena niin kuin hän oli myöhemmin tunnustanut; ei ollut uskaltanut rasittaa Anna Mariaa sillä tiedolla heti alkuun, niin varovasti kannateltava kuin tilanne siinä vaiheessa muutenkin oli. ---

Ja tässä hän nyt seisoi painamassa jo mieleen kaikkea, muistaakseen sitten. Vaikka koko kesä oli vielä edessäpäin ja hänellä oli runsaasti aikaa. Hän ehtisi saapua tänne vielä monta monituista kertaa kävisipä hän lähimmässä kaupungissa kuinka harvoin tahansa, hän ehtisi haistella tämän metsän niin ettei mikään koskaan pyyhkisi sitä mielestä pois; tuoksuthan ne kaikkein elävimmin palauttavat muistoja mieleen...