Päällys/kuvat Kirsikka ja Ida Mänty

Unta vain

Eeva Kilpi WSOY 2007

Anna Maria on 78-vuotias, mutta hän on hillittömästi rakastunut.
Hän on palannut Kanadasta metsämökilleen Suomeen
pohtimaan elämäntilannettaan.

"Jälkinäytös" Häätanhulle vuodelta 1973

Yllätyin saadessani tämän käsiini Tukholman yliopiston kirjastosta. Olin siellä ihan muissa asioissa - suomenkielinen kaunokirjallisuus on tungettu salin pimeimpään, vihoviimeiseen hyllyyn. (Kerran kun kävin siellä, valoja ei ollut lainkaan, selaamisesta ei tullut mitään.) Olin juuri kuullut Eeva Kilven haastattelun radiosta, ja kirja sattui hyllystä silmiini omia aikojaan. Aloin lukea sitä heti autossa... parinkymmenen sivun jälkeen oli pakko lopettaa, koska kyyneleet jo hersyivät silmistäni.

Aluksi olin vähän pettynyt, ettei kirja ollut paksumpi. Huomasin kuitenkin pian, ettei sivumäärällä ollut väliä, koska teksti oli niin intensiivistä.

Itse tuskin voisin pitää yllä monia suhteita kirjan päähenkilön lailla. Yhdessäkin on niin runsaasti sisältöä... Voin kuvitella, että moni pitäisi teosta moraalittomuuden sallivana ja suorastaan siihen kehottavana. Kirjan henkilöt olivat kuitenkin aikuisia ja ainakin Anna Maria oli Roninsa kanssa sopinut molemminpuolisesta vapaudesta.

Seksuaalisuus on niin monimutkainen juttu, kaikkihan koemme sen eri tavoin. Rakkaus on joka tapauksessa semmoinen ilmiö, että se annettaessa vain lisääntyy. Ihmeellistä!

Toinen, itseäni niin läheisesti kosketteleva teema oli suomen kieli vs. vieras kieli. Harvinaista herkkua. Joudun itse ajattelemaan ruotsiksi, ja kyllähän se käy, mutta mitään rakkautta ei ole syttynyt siihen niin kuin äidinkieleeni. Suurin piirtein mikä tahansa lause on suomeksi kauniimpi kuin ruotsiksi. Suomen kielen kuuleminen vihdoinkin Ylen nettikanavilta on ollut minulle aivan maailmojamullistava tapahtuma. Valitettavasti Yle jostain syystä kitsastelee TV-arkistojen avaamista, eivätkä radiokanavienkaan arkistoäänitteet kuulu Suomen rajojen ulkopuolella. Kyllä tämä silti on yhtä suurta juhlaa.