Ei ole mitään toisia...


Täällä Pohjantähden alla 2, Väinö Linna (ss. 344-347)
Akseli Koskelan komppanianpäällikkyys 1918, kun kapina oli epäonnistunut

II

Siuro, Nokia, Tottijärvi, Vesilahti.
Komppania piti kokouksen, vaati lomaa ja myönsi sen itselleen.

— Me olemme ollu niin kauvan linjassa. Nyt on toisten vuoro.

Akseli puhui alkumatkasta miehille yksityisesti. Puhuteltu vastasi kiusaantuneesti:

— Kyllähän minä... mutta kun sakki on päättäny...

Matkan aikana tapahtui myös ryöstöjä. Outo paikkakunta vapautti miehet, ja he ottivat taloista omin päinsä ruokaa ja sopivia vaatteita. Jos esteltiin, lyötiin kiväärin perää lattiaan. Komppania hajaantuikin pieniin miesryhmiin, sillä miehet kaihtoivat päälliköitä ja kulkivat yksikseen. Kukaan ei oikein puhunut matkan päämäärästä. Se pysyi jossakin tajunnan takapuolella. Mutta kun tienviitassa nähtiin kotipitäjän nimi, käännyttiin sen osoittamalle tielle ilman puheita.

Paikalliset esikunnat käskivät joukkoja pysähtymään ja muodostamaan uudelleen rintaman, mutta Akselin kiukuttelu ja Ylöstalon korkealentoiset puheet kaikuivat kuuroille korville.

— Saatana... Tampereen esikunta on myyny koko rintaman... Ne on päästäny lahtarit sivustoista läpitte... Kurussa on avattu rintama salaa...

Tällaiset huhut tarttuivat miehiin helposti, koska ne antoivat moraalista tukea omalle perääntymiselle. Kuiskuteltiin että pohjoisen rintaman ylipäällikkö Salmela oli lahtarien kanssa yhteisissä juonissa, ja kun Akseli tarttui huhuun, sanottiin.

— En minä tiedä... Mutta Siurossa puhuvat semmosta...

Perääntymisen aikana Akselille hitaasti kirkastui eräs asia. Ensimmäisen kerran elämässään hän ajatteli ihmisten tekoja ja toimia irrallaan niiden oikeudesta ja vääryydestä. Alkumatkasta hän oli vihaisena selitellyt, että perääntyminen oli tuomittavaa, että rintama täytyi saada uudelleen pysähtymään. Vähitellen hän käsitti ettei tilanne siitä muutu. Miehet tunnustavat sen kyllä ja jatkavat matkaansa. Kysymys ei siis ollut siitä oliko miesten perääntyminen oikein vai väärin, vaan siitä millä keinolla heidät saisi pysähtymään.

Oli ensinnäkin saatava aikaa. Hän pani Oskarin ehdottamaan päivän taukoa, ja siihen suostuttiin. Komppania majaili eräässä kylässä. Päivän aikana Ylöstalo ja Akseli puhuivat varovasti sellaisille miehille, jotka helpoimmin saatiin asian puolelle, ja nämä taas jatkoivat muokkausta plutoonissa. Illaksi kutsuttiin koolle kokous.

Ensimmäiseksi komppania vaati uutta päällikköä, ja Ylöstalo luopui mielellään vaikka se merkitsikin nöyryytystä. Hän ehdotti tilalleen Akselia, ja tämä valittiin, joskin hänellä oli myös vastustajia. Kun valinta oli selvä, Akseli nousi pihamaalla olevaan rekeen seisomaan.

— Minä rupeen toimeen. Mutta jos mennään niin kun tähän asti, niin emme me mitään päällikköö tarvitte. Kotio me osaamme mennä yhtenä laumanakin.

Miesten joukossa vallitsi hiljaisuus. Katseltiin sinne tänne. Ei tehnyt mieli mutista, sillä Akselilla oli oikeus lausua ne sanat. Kukaan ei muistanut hänestä pienintäkään herpaantumisen hetkeä, ei ainoatakaan masennuksen sanaa eikä vähäisintäkään itsensä säästämistä toisten kustannuksella. Koko komppania tunsi hyvin tuon harmaan pompan, sillä tastelutilanteissa Akseli oli ollut komppanian tosiasiallinen päällikkö. Ei siksi että hän olisi siihen pyrkinyt, vaan siksi että hän oli plutoonan päälliköistä velvollisuudentuntoisin.

Hän seisoi reessä, laihtuneet, ahavoituneet poskipäät koholla, syvälle painuneet silmät väsymyksestä verestäen ja puhui:

— Minä ymmärrän että tämmösen jälkeen moni aattelee ettei se kannata. Minä en tuomitte ketään siittä että tahtos käydä kotona. Minulla on ittelläni perhe ja yhtäläisesti minä tahtosin menna sitä kattoon. Mutta nyt on kysymys siitä onko meitillä varaa lähtee. Oletteko te aatellu mitä sitten seuraa? Että toiset pitää huolen rintamasta. Kukka toiset? Hyvät miehet. Ei ole mitään toisia, me olemme samanlainen komppania juur niin kun kaikki muutkin. Minä tiedän että on kuiskuteltu semmosia että lahtarit vaatii vaan päälliköt ja muut saa anteeks. Tässä minä olen kohdastani, astukoon esiin se, joka tahtoo luovuttaa. Tehköön selvän ehdotuksen. Jos te olette sillä pelastettu, niin minä lupaan mukisematta vaikka itse mennä lahtarien tykö. Parempi on kuolla muutaman kuin kaikkien. Mutta uskokaa nyt minua etten minä puhu henkeni puolesta kun minä sanon ettei se tule riittään. Varkaudessa ammuttiin kaikki päälliköt, mutta niin ammuttiin rivistäkin joka kymmenes mies. Mistä te tiedätte kuka teitistä sattuu kymmenenneksi riviin? Jos te luulette että tästä mennään vaan töihin niin kun ennenkin, niin ette vieläkään tunne Suomen herraa. Minä olen huono puhuun, niin kun ennestänsäkin tiedätte, eikä minulla teitille paljon sanottavaa olekan. Pari sanaa riittää, voitto taikka kuolema. Ei ole enää kysymys työväen asiasta, nyt on kysymys henkestä ja elämästä. Tehkää päätöksenne. En minä voi teittiä mihinkään pakottaa. Mutta pitäkää mielessänne pieni tili. Älkääkä päättäkö mitään köykösesti. Minä meinaan sitä, että otatte tosiasiat huomioon.

Hän astui reestä, ja miesjoukosta kuului hiljaista puheensorinaa. Muutamia miehiä nousi selittelemään:

— Emme me... kyllä me... mutta täytyy saada tilanteesta selvä... Mitä Tampereella on tapahtunu... Kun vaan rehellisesti selvitetään.. Mutta valehtelemisen on loputtava.

Akseli nousi vielä rekeen:

— Sanokaa yksikin tapaus että minä olen teitille valehdellu. Jos niin on niin se johtuu siittä että minä itte olen saanu vääriä tietoja. Minä koitan saada asioista selvän.


Etusivu | Missä paikkasi | Kirjallisuus | Sähköposti
Luotu 1998-06-24 — Päivitetty 2001-03-03