Agricolan luettelo, ainutlaatuinen ja arvokas uskontohistoriallinen lähde, sisältää 52 rivillä tietoja kahden suomalaisen heimon, hämäläisten ja karjalaisten, pakanallisista jumalista ja henkiolennoista. Osittain nuo tiedot ulottuivat kauas muinaisuuden hämärään, osittain niissä oli melko tuoreitakin katsomuksia 1500-luvun alkupuoliskolta. Tämä tekee lähteen mielenkiintoiseksi mutta myös vaikeakäyttöiseksi todistuskappaleeksi uskontohistorioitsijoille, mistä syystä eräät sen yksityiskohdat odottavat vieläkin tulkintaansa (esim. Köndös).

Vuonna 1928 professori A.R. Cederberg löysi Upsalan yliopiston kirjastosta (Palmskiöldin kokoelman numerosta 311) huonohkolla ruotsin kielellä kirjoitetun suorasanaisen jumalainluettelon, joka on sanamuodoltaan niin lähellä Agricolan runomuotoista suomenkielistä luetteloa, että niiden välillä täytyy olettaa vallinneen jonkin yhteyden. Tutkijat eivät ole olleet varmoja, kumpi niistä on alkuperäinen ja kumpi käännösmukaelma. A.R. Cederberg ja Kaarle Krohn pitivät ruotsinkielistä tekstiä varhaisempana ja Agricolan luettelon alkulähteenä, ja heihin liittyi prof. K.B. Wiklund, joka katsoi sitä Agricolan jumalainluettelon esityöksi. Sen sijaan professorit E.N. Setälä ja Uno Harva olivat sitä mieltä, että ruotsinnos on Agricolan runomuotoisesta luettelosta tehty lyhennetty käännösmukaelma eikä missään tapauksessa Agricolan lähde. Asiasta rakentui puoli kymmentä vootta kestänyt tieteellinen kiista, jossa mielipiteitä vaihdettiin vilkkaasti ja väliin terävästikin syventymällä yksityiskohtiin, kielitieteellisin ja mytologisiin seikkoihin, käsialakysymykseen yms. sekä vetoamalla myös periaatteellisiin näkökohtiin. Tulos oli kuitenkin sellainen, ettei kumpikaan riitapuoli luopunut omasta kannastaan, ja asia jäi näin ollen yleisön silmissä lopullisesti ratkaisematta. Joka tapauksessa tähän oppineiden kiistaan tuhlattiin enemmän aikaa ja voimia kuin ehkä olisi ollut tarpeellista.

Väittely jätti kuitenkin lähinnä sen vaikutelman, että ne todisteet olivat hieman painavampia, joiden mukaan kysymyksessä olisi hatarahko ja lyhennetty käännösmukaelma Agricolan suomalaisesta runosta. Aivan sivuun on jäänyt se mahdollisuus, että molemmilla teksteillä, suomalaisella ja ruotsalaisella, olisi ollut yhteinen latinankielinen alkulähde. Ajatus latinalaisesta alkulähteestä olisi sopusoinnussa Agricolan yleisen tavan kanssa käyttää runojensakin pohjana kirjallisia esikuvia, tosin vapaasti. Se selittäisi myös ruotsinnoksen suuren suppeuden ja luettelomaisuuden sekä Agricolalla runomitan käytöstä johtuneet laajennukset sekä varsin merkittävän omaperäisen lisäyksen, kuvauksen karjalaisten peijaismenoista, jolla ei ole mitään vastinetta ruotsalaisessa tekstivariantissa ja jonka Agricolan voi ajatella saaneen tietoonsa Savon-matkallaan 1549 kuten myös tarkemman tiedon keväisten Ukonvakkojen käytöstä. Mahdollinen latinankielinen pohjateksti olisi ajateltava lähinnä keskiajalta periytyneeksi.

Yksi pysyvä tulos 1920- ja 1930-luvulla käydystä tieteellisestä väittelystä epäilemättä oli. Sen yhteydessä on selvinnyt joukko Agricolan luettelossa tavattavia epäselviä kohtia (esim. että säe [Ukko] "annoi Ilman ia Wdhen Tulon" on luettava veden tulon, so. sateen tulon, että Hiisi "metzeleist soi woiton" tarkoittaa metsänpedoista, karhuista saatavaa voittoa, että Kalevanpoikia on ollut useampiakin ja että ne on käsitetty viljelyksen tuhoajiksi, että maan jumalan Tursaan rinnalla on tunnettu myös Turilas, joka oli noita-akka, raajarikko tai jokin vastaava).

Yleensä on sanottava, että Agricolan jumalainluettelo tarjoaa erittäin valaisevan katsauksen siihen kirjavaan haltiajoukkoon ja palvonnan moninaisuuteen, joka vallitsi Suomessa keskiajalla ja vielä reformaation alkuaikoina. Nykyaikainen tutkimus on todennut luettelon varsin paikkaansapitäväksi. Siinä mainittujen 24 epäjumalan joukossa tavataan niin hyvin vanhoja suomalaisperäisiä haltioita ja sankariolentoja (Ukko, Ilmarinen, Kalevan pojat, Veden emä) kuin myös skandinaaviseen vaikutukseen viittaavia jumaluuksia (esim. Kratti, Rauni, Tonttu) sekä ainakin neljä katolisaikaisen pyhimyksen nimeä kansanomaiseksi vääntyneessä muodossa: nimittäin Hubertus > Huittavainen > Hittavanin; Pyhä Yrjänä eli Georg > Jyrki >Nyrckes; Pietari eli Petrus > (Pellon)pekko ja Gregorius > Greus > Egres (Ägräs). Näistä pyhimyksistä ei Hubertusta ole Turun hiippakunnan kalenterissa, ja on epätietoista, mistä se on jumalainluetteloon tullut.

Agricolan mainitsemat suomalaiset muinaisjumalat ovat lyhyesti luetellen seuraavat:

• Ahti (tavallisesti "meren Ahti" tai "veden Ahti"), vedenhaltija, suomalaisten Neptunus, esiintyy hämäläisten kalastajien jumalolentona.
• Hittavainen (oikeastaan Huittavainen, so. Pyhä Hubertus), metsästyksen suojeluspyhimys.
• Ilmarinen (ilman jumala), Agricolalla erityisesti merenkulun haltia.
• Kalevan poika, sankarin, ei jumalan nimi; kuviteltu jättiläisvoimaiseksi olennoksi, joka pystyy niittämään suunnattoman niityn tai kaatamaan suuren metsän.
• Kapeet, kuunpimennyksen aiheuttajat, kuun syöjät.
• Kekri, hedelmällisyyttä edistävä olento, jota palvottiin marraskuun alussa.
• Kratti (ruots. kratt, muin. isl. shratt), aarrekätköjen haltia, jonka kuultiin nauravan yöllä.
• Köndös, "köntys", nimen johto epäselvä.
• Liekkiö, (ruots. lyktman, lyktgubbe), virvatulen henki, puiden ja kasvien suojelija.
• Marras, kuoleman attribuutti.
• Menninkäiset, vainajat.
• Nyrkäs (Pyhä Jyrki, so. Georg), metsästyksen jumala, sama kuin metsänhaltija Nyyrikki.
• Pellon Pekko (Pyhä Pietari), ohrankasvun suojelija.
• Rakhoi (rahka, "rahko"), kuunpilkkujen aiheuttaja.
• Rauni (Ryömikkä, Röönikkä, lap. Raudna, isl. reynir, ruots. rönn), pihlajanhaltija, ukkosen jumalan vaimo.
• Rongoteus (Runkoteivas, Runkateivas, Rukotivo Äijän poika), kenties jokin paikallispyhimys, joka esiintyy rukiin suojelijana.
• Tapio, metsä-personoituma, metsänjumala.
• Tonttu (ruots. tomte), kodinhaltija.
• Tursas 1. Turilas (turisas, tursas, tursa), vedenhaltija, merihirviö, paha olento, noita-akka.
• Ukko, ukkosen jumala, jolle uhrattiin olutta kevätkylvöjen aikaan sateen hankkimiseksi.
• Veden emä, vedenhaltiatar.
• Vironkannos 1. Virakannais, "Virokannus karjalainen", paikallispyhimys, josta tullut kauran tai kaurahalmeen kaitsija.
• Ägräs (Pyhä Ägräs, Pyhä Greus, so. Pyhä Gregorius), etupäässä juurikasvien suojelija.
• Äinemöinen (Väinämöinen), esiintyy vedenjumalana, inhimillinen sankari ja virsiseppä.

Agricolan jumalainluettelo pysyi Porthanin aikaan asti ainoana varsinaisena lähteenä suomalaisen mytologian alalla. Professori Uno Harva sanoo siitä: "On todella hämmästyttävää, ettei Agricolan merkillinen luettelo, joka sai niin suurta huomiota osakseen, että sitä tulkittiin vieraille kielille ja että sen mukaan sepitettiin suomalaisten jumalista sekä runomitallisia että suorasanaisia esityksiä (Sigfrid Aronus Forsius 1600-luvun alussa, Sorolainen 1621, Wexionius 1650, Thomas Hiärne 1670-luvun keskivaiheilla, Bång 1675, Kihl 1688, Arctopolitanus 1728, Limnell 1748, Alopaeus 1761), voinut esimerkillään synnyttää mitään tämän luettelon täydentämisen tarvetta. Se on sitä valitettavampaa, kun noina aikoina epäilemättä vielä olisi ollut paljonkin nyt jo ikuisesti unhoon painunutta muinaisperinnettä tallella."

Agricolalla tavattava epäjumalain ryhmitys hämäläisiin ja karjalaisiin ei tarkoittane kovinkaan paljoa, koska "karjalaisilla" Agricolan aikana tietenkin ymmärrettiin Ruotsin valtakuntaan kuuluvia, keskiajalla roomalaiskatolisen kirkon alaisia asukkaita. Rajantakaisista karjalaisista, joita tuohon aikaan yleisesti sanottun venäläisiksi (ryss), Agricola ei puhu mitään. Näiden rajantakaisten heimojen keskuudessa rehoittavasta pakanuudesta on kuitenkin olemassa tieto samalta ajalta. Novgorodin arkkipiispa Makari kertoo v. 1534, että tšuudit, izorit ja karjalaiset harjoittivat Vatjalaisen viidenneksen alueella Nevan rannoilta ja Laatokasta Pielisen ympäristöön, Kainuuseen ja Lappiin asti epäjumalain palvelusta. He palvelivat metsiä, kiviä, jokia, järviä, soita, lähteitä, vuoria, kukkuloita, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. He uhrasivat epäjumalille härkiä, lampaita ym. eläimiä ja käyttivät monenlaisia loitsuja ja manauksia. Heillä oli myös poppamiehiä eli arpojia (arbui), jotka antoivat lapsille nimen. Makari lähetti Ilja-nimisen munkin hävittämään heidän rukouspaikkojaan, uhrilehtojaan ja epäjumalain kuviaan, kastamaan heitä kristinuskoon ja kieltämään, etteivät tšuudilaisten naidut naiset leikkaisi hiuksiansa eivätkä kantaisi päässään tai olkapäillään huntua.