Kun jotakin on kuitenkin ihan pakko kirjoittaa omasta itsestäkin, niin 'paljastetaanpa' tässä muutama seikka: Olen tavallinen pulliainen...

1960-lukulainen Porin piru, torilla käytetty ja pärekorissa kirjaimellisesti vauvana jollei nyt vedetty niin ainaskin nukkunut. En saanut vaunuja ollenkaan vaan vanhemmat ostivat Hillman-merkkisen auton, se oli hirvittävän kretuliini väriltään. Takapenkille sopi kai hyvin pitkulainen pärekori jossa makasin.

Kotona luettiin aina, muistaakseni olin 4-vuotias kun meille hankittiin telkkari siinä 60-luvun puolivälissä. Se taisi olla kyllä virhe. Oltais me 'seurusteltu' keskenämme enemmän ellei sitä mustavalkoista Telefunken-toosaa olis ollut.

Kun isä osti käytetyn Varppurin, Wartburg-merkkisen auton siis (FM-935), niin en päässytkään sitä hakemaan kotiin vaikka olin luullut ja odottanut varmaan ainakin koko päivän. Pettymys oli kauhea ja itku surkea, varsinkin kun sekä sisko että veli pääsivät. Liike oli Laakso Vanhakoivistolla, sitä pitivät Tiilikan rouvan veljet. Tiilikalla taas oli monet vuodet kauppa Kartanossa, Elokadun alkupäässä. En ole varma ikävuodesta tai muusta ajoituksesta, kai olen ollut n. 3-vuotias. Auton kakstahtimoottori 'protkotti' sitten aina siihen tyyliin ettei voinut erehtyä kenen isä oli tulossa kotiin töistä.

Kaiketi parivuotiaana tein tuttavuutta työkalujen kanssa. Otin käteeni ison vasaran ja paukautin sen otsaani, tietysti. (Onpa siis minulla hyvä syy olla tällainen, onkos sinulla joku tekosyy?) Samoin kolautin pääni keittiön uusiin hellarakenteisiin, jotka isä pakersi lastulevystä. Ennen kuin väliseinät olivat paikoillaan ja ovet nostettu saranoilleen, mahduin hyvin liikkumaan tukirakenteiden väleistä. Jonkin aikaa minulla siis oli hauskaa keittiön yhdellä seinustalla. Pääni kolautettuani se taisi loppuakin siihen, eikä paikassa mitään hauskaa voinut kuitenkaan pitää, kun se valmistui.

En kyllä muista tätä itse mutta vanhemmat ovat kertoneet moneen kertaan kuinka ihailin pihan kukkia ja sanoin: "Ai äitin kukkaa, ei vavva kokke!" Varmaan oli varotettu koskemasta äidin daalioihin joita meillä oli 'aina', ja mitä muita lajeja niitä mahtoi ollakaan. Kuvakin eräästä hartaasta kasteluyrityksestäni on olemassa. Samoilta kielenkäytön alkuajoilta täytyy olla kateellinen ja kyyneleinen möyhkäisyni ruokapöydässä: "Aitalla kaikki lihat, Uhalla kaikki lihat!" (Sisko ja veli kateuden kohteina.) Omassa lihasoppa-annoksessani oli vähintään yhtä paljon lihaa... Olin aika läski pienenä (ks. esim. pottukuva - pottu oli valkoiseksi emaloitua metallia, reuna oli musta) enkä laiha ole kyllä nytkään. Onneksi ei ole suoranaista ylipainoa.

1960-luvun kuvioihin kuului myös vahvasti Kankkulan kaivo, liukaskielinen Hannes "Hanski" Häyrinen veteli hauskoja kielivitsejä. Minulle on muuten päätynyt kaksi hänen kirjaansa (Maurice Maeterlinckiä), joissa on myös hänen vaimonsa Liisa Nevalaisen tekemä ex libris. Ostin ne joskus Vammalan vanhan kirjan päiviltä. Toisen välistä löysin komennuspaperin, jossa kersantti Häyrinen (yksiköstä 7 peiteluku 1039) komennetaan esiintymään Punkaharjulla 3.11.1944 Komendantti T. Lehtonen. Todistuksen yläosaan on painettu: "Vihollinen kuuntelee! Vaikene sotilasasioista! Käyttäydy sotilaallisesti." Takapuolella on lueteltu varustus - jopa kalsarit - ja mainittu tuntolevyn numeroksi 185060. Kirjat hän on merkinnyt nimellään ja vuosiluvulla -44, ehkäpä hän osti teokset juuri tuolla matkalla ja lehteili niitä junassa, kukapa tietää. Mukava muistelu parista Häyrinen-Nevalainen sivulla Pitäjänmäki muistelee.

Hanski-sarjaa tietysti katsottiin koko perheen voimin. Siinähän esiintyivät myös mahtavat tyypit Marita Nordberg rouva Virtasena ja Mauno Blomqvist herra Virtasena talonmiehen roolissa.

Jatkoajan sketseistä Putka-tv lienee kuulunut suosituimpiin: Suhina-Lempi varsinkin oli muikea muija. Toinen hyväkäs oli Kalle Juurela. Toisaalta muistan hänestä parhaiten hänen laulamansa Meripojan laulu: Oma Meeri, mun pikku-Meeri, mulle uskollinen et ollutkaan... ja Oi Rooma, Rooma, la citta bona... (tuo viimemainittu voi olla nimeltään Italian muisto).

Entäs Noita Nokinenä ja hänen seuralaisensa Hanna Harvahammas ja Vilma Väkäleuka sitten! Kissa Kippurahäntää ei sovi unohtaa, hän oli myös persoonallisuus. Ylen Elävästä arkistosta löytyy näytteitä. Varoitus: sinne juuttuu selailemaan tuntikausiksi, ellei pidä varaansa!

Joulun alla saimme maalata vesiväreillä kuvia makuuhuoneemme ikkunaan: tonttuja, lumikinoksia ja lyhtyjä. Omat teelmykseni eivät tietenkään olleet mistään kotoisin, mutta siskoni osasi piirtää oikein hyvin. Lapsena mukamas oli "aina" talvisin korkeat kinokset, vihreistä mutajouluista ei tietoakaan. Kai se on ajan kultaamaa myyttiä vain.

Katukäytävillä oli vielä siihen aikaan syvälti hiekkaa, jota oli kiva kaivella. (Nyt hiekka on vajonnut saveen eikä siitä liene mitään jälkiäkään jäljellä.) Usein kuumina päivinä kaivoimme kaverieni kanssa sääret polvia myöden ihanaan viileään hiekkaan. Joskus istuskelin siinä itsekseni ja laulaa hoilotin kimeällä tytönäänelläni Kauko Käyhkön syvää bassoa kehnonpuoleisesti matkien RAAKASTAAAAN ELÄMÄÄÄÄ... Eikä siitä tahtonut saada loppua ollenkaan. Naapurin mummu sitä joskus äidilleni naureskeli.

Samainen mummu (ja pappa) pitivät erästä kaveriani Jaanaa, jolla oli pitkät ihanat tummat palmikot. Siinä talossa oli betoninen autotalli, jossa kaikui tosi hienosti. Kävimme joskus siellä laulamassa, erityisesti erään kerran muistan meidän oikein innostuneina päästelleen Carolan komeaa hittiä mustalaisista (silloin puhuttiin vielä mustalaisista): "Nuori tumma" tamtarararatamtaata tamtaataraa, ... Äiti joskus muisteli miten illalla jalkoja pestessäni lauleskelin sen kummempia miettimättä että "itke vaan jos helpottaa, kuitenkaan et mua saa, löydän kyllä uuden pojan jostakin" (1967) niin että kyllä ne ajan hitit jäivät päähän.

Tom Jonesin Delilah – myös Tapani Kansan suomeksi esittämänä – oli huippuja – Kaihdinta vasten näin varjojen liittyvän yhteen... Tiheää dramatiikkaa! Sitten oli tällainen aivan kumma ilmestys kuin "Iivana Nyhtänköljä", joka esitti mm. Herran kanssa pellonlaidassa ja sen tyylistä. Martti "huuhaa" Innanen oli toinen outo lintu. Naureskelen vieläkin mielessäni niitä hänen juttujaan vierasmaalaisesta Gunnar-pässistä, Urjalan taikayöstä ja Elsasta, kohtalon lapsesta... Vieläkin tulee kyyneleet silmiin jos joskus satun kuulemaan Aikamiesten Iltatuulen viestin (Yleisradion listalla tammikuusta 1968 lokakuuhun 1969 asti!) Sille ei mitään voi, kun on tämmöiseksi yliherkäksi syntynyt.

Muutoin lauloin joskus äidin häpeäksi keinussa kovasti heiluen Irwin Goodmanin törtsiä kappaletta Työmiehen lauantai: Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan... Minkä minä sille voin, minä tykkäsin rempseästä yhteiskuntakriitikko Irwinistä oikein hirveästi, ja laulu oli tarttuva. Äidin mielestä olisin kai mielellään saanut laulaa Merikantoa sen sijaan: Heilu, keinuni, korkealle... Kyllä minä siitäkin tykkäsin.

Eräs suosikkikappaleitani oli jo aivan pienestä (venäläisestä sotaelokuvasta peräisin) Tuulella ei ole ystävää. Olen aina ollut vähän heikkona vihellysosuuksiin. Sitä lauloi usein isän pikkusisko Kirsti, joka oli ollut Ruotsissa töissä ja sen vuoksi vähän eksoottinen. Ruotsalainen poikaystävä Janne kävi joskus meilläkin, oli hauska opettaa hänelle sanoja.

Samoin tuntui eksoottiselta isän vanhempi sisko Irma perheineen, joka oikein asui Ruotsissa ja tuli lähinnä vain kesäisin käymään. TOY-purkka on jäänyt mieleen, saimme niitä paketteja tuliaisiksi. Kruunu oli kaiketikin vielä siihen aikaan vahva markkaan nähden. Itse ehdin tuskin muuttaa tänne kun Ruotsi devalvoi kruunua siinä 16 prosenttia. Voihan P****. Ruotsin eksoottisuus on todellakin karissut olemattomiin... Meidän perhe ei koskaan matkustellut Helsinkiä kauemmas saati ulkomaille, joten pääsin itse ensi kertaa Ruotsin-laivalle Interrail-kierrokselle lähtiessäni. Silloin olin jo 21 vuotta täyttänyt.

Muistaako joku muuten vielä Eemelin, joka soitteli torvella.. ähmöh, soitteli siis parvella Toscaa? Eemeli jutteli liukkaasti, oli aikansa johtavia standuppeja.

Saaressa, mustikkametsässä äidin kanssa tunsin ehkä erityistä tyytyväisyyttä kun kysyin: "Eikos meilloo äiti mikkää kiilukkaa?" Ei ollut kiirettä mihinkään. Aurinko paistoi ja oli luultavasti pieni tuulenvire kuten meren saaressa yleensä aina, ja mielessä miellyttävä odotus kun tiesi saavansa lautasellisen sokeroituja mustikoita maidon kanssa... Kesän tullessa touhusin lapsenkielelläni, että mennään "ökille ja paalille" — en osannut sanoa sen paremmin mökki kuin baarikaan. Tahkoluodon öljysataman baarista nimittäin ostettiin jätskiä. Baarin sisustus oli sellaista kaameaa 60-luvun vinyyliä. Yhdelle seinälle oli ripustettu täytetty metso, jota aina ihmettelimme. Siitä öljylaiturin kainalosta ei ollut mökille kuin muutaman minuutin veneajelu. Mökillä huojuivat männyt, mökillä tuoksuivat unohtumattomat merituulet, mökillä leimusivat tähdet niin kuin ei missään.

Kuuntele Eija Valtosen säveltämä Reposaaren laulu (Synnyinsaarelleni). Sanat ovat Veikko Sandbergin käsialaa. Valkovaahtoista vartioit selkää, / Pohjanlahtea pitkälti näät. / Aavojen aaltoja et sinä pelkää, / tuttujas tuulet ja ärjyvät säät... Ehkä se on jossakin Porissa päin saatavilla nuottina? Eino Grönillä on kokooma-CD Jokainen päivä - Kauneimmat lauluni vuodelta 2006, jolla kappale on mukana. Alunperin hän näkyy laulaneen sen 1996 LP-levylle Eikka Porin maisemissa. Samalla levyllä on myös Väinölän kansakoulussa musiikkia opettaneen Teuvo Naarmalan säveltämä Enskerin muistoja, jonka on sanoittanut Martti K. Hämäläinen. Levyllä on muutakin paikallista mukavaa.

Reposaaren Työväen Soittokunta puolestaan on soitellut Synnyinsaarelleni 1989 levylle Säveltä saarelta selälliseltä.

Mökillä luin myös ensi kertaa ihan pikkuisena veljen omistaman kirjan, Lewis B. Pattenin mm. Sand Creekin verilöylystä kertovan Valkoisen soturin. Käsitykseni ihmiskunnasta samanarvoisena sakkina rotuun katsomatta ovat siis juurtuneet mieleeni jo joskus 8-9-vuotiaana. Miksikö mainitsen tämän juuri tässä? No, kun v. 1996 sain eka kertoja kokeilla töissä Internetiä ja AltaVistaa, olin melko epäluuloinen koko systeemiä kohtaan. Kerran sain päähäni etsiä löytyisikö mistään mainintaa tästä kirjailijasta (jota pidin jokseenkin varmasti keksaistuna nimenä, kirjan julkaisija oli Viihdekirjat ja sarjaa sanottiin "Montana-kirjoiksi"). Kappas! Mieshän on kovinkin tunnettu intiaaniystävällisistä lännenkuvauksistaan ja aivan vakava kirjailija.

Isä opetteli itsekseen Linguaphone-ohjelman avulla saksaa. Ihme kyllä tuo yritys on vieläkin pystyssä, ks. saksan nykykurssi CD:llä. Värit olivat myös tärkeitä, sähkövastuksien tms. yhteydessä ainakin. Opein ne huomaamatta hänen rinnallaan tämän runon sanoin:

– Vähän kaameakin siis, mutta ilostuin löytäessäni sen vuosien pölyn alta sekalaisten paperien joukosta lokakuussa 2002. Muistan oikein lausuneenikin runon, ehkä jonkun kyläilyn aikana. Aikuisia taisi huvittaa. Suomeksi se menee, että Maa on ruskea, taivas sininen, aurinko keltainen, pilvi harmaa, lilja valkoinen, ruusu punainen, elämä vihreä ja kuolema on musta.

Täytin neljä vuotta ja sain synttärikortin, oo minkälaisen!!! Se oli ihan roosa, kuvassa karamelleista ja jätskistä rakennettu veturi. Sisällä runo jonka opin kai heti ulkoa:

Pikkuinen pirpana, onneksi olkoon,
lahjoja veikeitä paljon tulkoon.
Neljäs päiväsi tänään jo on,
riemu siis raikukoon kattohon!

Minulla on muuten se vieläkin jossakin pahvilaatikossa, ja se on yhäti minulle rakas. Olikohan äiti löytänyt sen lähikaupasta, vai isäkö sen osti kaupungista töistä tullessaan? Mitä sain lahjaksi, sitä en muista. Pikimusta karhukoiran ja Lapin porokoiran* sekoitus meille tuotiin samoihin aikoihin, muka mulle synttärilahjaksi, mutta isän koira se oli aina, Tasu. Ruskeasilmäinen ja lempeännäköinen koirankuonolainen eli 14-vuotiaaksi ja läksi paremmille metsästysmaille 3.3.1979. Karvoja löytyi huushollista vielä monta vuotta jälkeenpäin. Nyyh.

* Tiedän koirien rotunimityksiä koskevan kirjoitussäännön, mutta koska se on mielestäni järjetön, en noudata sitä.

Päiväkirjaa aloin pitää ensiksi 8-vuotiaana kukalliseen muovikantiseen ja sydämenmuotoiseen Voitto Pohjolan viivoittamattomaan kirjaan, mutta se nyt oli mitä oli — tyyliin "nyt ei ole sattunut mitään". Avainkin pikkuiseen suloiseen lukkoon oli aina hukassa... Vakavammin on sivuja täyttynyt 14-vuotiaasta. Saima Harmaja kuului vakilukemisiini noihin aikoihin. Eniten on pusertunut esiin onnettomimpina vuosinani; kaikkein rumimmat ja tuskaisimmat ajatukset olen kirjoittanut irtopapereille ja niitä sitten repinyt silpuksi tai polttanut — tai molempia — eli harrastanut jonkinlaista konkreettista katharsista. On se osaltaan ehkä auttanut, sillä tässä vielä eleskelen kaikesta huolimatta.

Musiikki ja kirjat ovat ne kaksi suurinta auttajaa. Aiemmin Beethoven, nykyään Mozart pääasiassa. Murray Perahia on mielipianistini. Itse en koskaan saanut musiikkitunteja, mutta taoin veljen pianoa ja opettelin nuotit itsekseni niin että osasin esim. Beethovenin Kuutamosonaatin Adagio-osan — omaksi lohdukseni. Kenellekään sitä ei tietysti olisi kehdannut esittää, mutta eipä ollut tarvettakaan. Haluaisin nykyään myös tutustua paremmin suomalaiseen ja ruotsalaiseen kansanlauluperinteeseen — sekin on osa historiaa.

Nykyään pääsee onneksi kuuntelemaan Ylen ykköstäkin netissä, joten tiistaisin lähetettävät Kansanmusiikin illat kuuluvat vakiokuunteluihini. Samoin nousen ylös anivarhain sekä lauantaisin että sunnuntaisin, koska Radio Suomesta tulee silloin Suomi soi -ohjelmia. Täällä kello on vasta 5.30 niiden alkaessa. Mutta sittenhän voi taas nukkua päälle. Musiikkiohjelmia ei ulkomaille päästetä Areenalta, joten ne on kuunneltava suorina. Hyvä niinkin. Olisipa Suomen radiota pystynyt kuuntelemaan tähän malliin 1983-1992 vaiheilla, kun oli kaikkein yksinäisintä ja vaikeinta.

1970-luvulla suorastaan uppouduin kirjojen ohella dramaattisiin ulkolaisiin tv-sarjoihin. Kotielämämme oli alkoholismin ja läheisriippuvuuden ym. takia kauheaa, pienen hengähdystauon tarjosivat mukavannäköiset miehet noissa jännissä sarjoissa. Oli aina kurjaa, jos jostain syystä ei nähnyt jonkin tiiviisti seuratun sarjan osaa.

Löysin esimerkiksi 10.6.2009 sattumalta jonkin vanhan lappusen vuodelta 1979. Siinä oli maininta eräästä täysin unohtamastani ranskalaisesta sarjasta Siipien sankarit. Pääosan Edouard Dabertia esitti siinä kikkarapäinen ihanuus Bruno Padal. Voi noita aikoja.

Muita olivat mm. Peter Strauss sarjassa Rikas, rakas; Tim Matheson jossain inkkarisarjassa; Mogadorin valtiaat (jestas mitä komiksia); tietysti kaikki poliisisarjat — Sheriffi McCloud (Dennis Weaver), Toma (Tony Musante), Poliisin silmin (Police Story, muistaakseni aika raaka oikeastaan, hyvä tunnari), Veijareita ja pyhimyksiä (Roger Moore ja Tony Curtis, fiini tunnussävel), Baretta, Rockfordin paperit, Cannon (William Conrad) joka oli paksuudestaan huolimatta charmikas ukkeli... Pidetyimpiin sarjoihin kuuluivat Maanalainen armeija (ei se parodiaversio, vaan alkuperäinen), Merilinja, Kahden kerroksen väkeä, Leonardo da Vinci, Odysseus, Minä Claudius, Centennial ja Macahanit (Bruce Boxleitner), Vastatuuleen (Jon Englishin Six ribbons). Tylsempiä olivat Ashtonin perhe, Peyton Place ja Coronation Street. Venäläisistä muistavat varmaan monet sekä Varjot väistyvät ("Vechnyj zov") että Kevään 17 hetkeä ("Semnadtsat mgnoveniy vesny"), josta tutuksi tulivat laulut Hetki ja Laulu kaukaiselle isänmaalle (Мгновения ; Где-то далеко) – agenttitarina aivan eri luokkaa kuin joku macho James Bond. Entäs Yöjuttu? Huh, pari osaa sai minut kylpemään kylmässä hiessä eikä uni tullut.

Syömäherkkuina isän kiinteä hopeinen 'kraavi' siika (ei missään tapauksessa lötsy lohi) Porin leivän kanssa ja äidin kaalikääryleet tai 'murukastike' eli jauhelihakastike. Ei missään niin hyviä ruokia saa kuin kaukana lapsuuden maassa, ja niitä kaiholla joskus muistelen. Aikuisena sitten toki muutakin hyvää on löytynyt, esim. erään tietyn kreikkalaisen ravintelin lammasfilee rakuunakastikkeella ja sykkivän elävällä musiikilla höystettynä, tai itsepaistetut lohimedaljongit. Karkeista tulee ensinnä mieleen Fazerilta Suffeli, DaCapo, Tupla, Supersalmiakki ja Pihlajakarkit sekä Fazerin lajitelmat - ostimme ainakin muutaman kerran vuodessa ison keksilajitelman tai vähän pienemmän Tuliaislajitelman. Fazerin suklaanapit taskupakkauksena olivat myös melko tavallisia, samoin ranskalaiset napit hieman isommassa rasiassa. Onkohan niitä enää olemassakaan?

Valion jätskit eri muodoissaan - olikohan kaupassa myynnissäkään muiden valikoimaa? Puikot olivat halpoja, mutta suosikkini oli aina se pieni pyöreä pahvinen pytty, josta sai vaniljaa, mansikkaa tai suklaata tai sitten niitä kaikkia yhdessä, jolloin pytty oli Trio nimeltään. Mukana tuli tietenkin paperikääreessä pieni puinen lasta eikä mitään muovilusikkaa. Tuuteissa oli muitakin variantteja, mutta ne tahtoivat valua ja tahria ja maksoivat mielestäni liikaa määrään nähden.

Kerran jopa heitin pois yhden tuutin, jossa oli suklaakastiketta sisällä, se ei maistunut yhtään hyvältä. Olin silloin isän ja naapurin Markun kanssa pyöräilemässä Merikappeliin ja jäimme johonkin välille huilaamaan, olisiko ollut Yyterin tai Kaanaan baari tms. Radiossa pauhasi silloin huippusuosittu Eviva España Marion Rungin laulamana. Kesän täytyi siis olla 1973. Menimme kuppilan nurkan taa ja kaivoimme tuutinjätteet hiekkaan. Kaikenlaista kummaa on tullut aikoinaan tehtyä. Olisihan ne voinut heittää roskikseenkin.

* * *

Leipää on kiva tehdä, kun omatekoisesta tietää mitä se sisältää. Tässä resepti Hyvä limppu – Goda limpan.

Hyvä makaronisalaatti

Omatekoinen mysli

Samoin kuin varmaan tuhannet muut, piti minun vain väliaikaisesti siivota eräässä sairaalassa. No, se puolivuotinen vain venyi ja venyi, ja tässä sitä ollaan, kolme vuosikymmentä on päässyt kulumaan. Kaikenlaista on tullut tehtyä konttorin rutiinihommista IT-teknikon ja webmasterin hommiin sekä kääntämiseen.

Hannes Veivo: Vieraalla maalla (trad.) Levymerkki Columbia 3209-f / dy 028 (78-kierroksinen) Äänitetty 22.3.1932

Meillä ei kotia täällä
olemme joukko vieras vaan
:,: vie kohtalo meitä outoja teitä
kotiin ei milloinkaan :,:

Rauhasta rakkaiden rantain
isäimme maalta harhaamaan
:,: me läksimme kerta uhmaten merta
aavahan maailmaan :,:

Ylitse aaltojen leikin
kaipaavat katseet kauas vie
:,: vaan salli ei taivas palata laivas
jatkuisi vieras tie :,:

Mielestäni kouluissa pitäisi rutiininomaisesti antaa jokaiselle oppilaalle tehtäväksi selvitellä omia juuriaan. Se tuo lisäväriä, mielekkyyttä ja omakohtaisuutta historianopetukseen, ja voi innostaa oppilaita tutkimaan omaa kotipaikkakuntaansa syvemmältäkin. Itselleni kävi niin kivasti, että löysin vihdoin yhden ruotsalaisen esi-isän, ja viihdyn täällä löytöni jälkeen huomattavasti paremmin.

Yksi harrastus on pienten ja vähän isompienkin pahvilaatikoiden kaunistus kivalla tapetilla tai itsekiinnittyvällä muovilla, rasioita voi tehdä itsekin vaikkapa korteista. Ohje

Koulustakin täytyy jotain sanoa kun opet ovat niin mielessä