D. Michael Quinn : The Mormon Hierarchy: The Origins of Power

Vuosien tutkimuksen ja useiden aiheesta julkaistujen artikkeleiden jälkeen D. Michael Quinn kokosi, laajensi ja loi mestariteoksensa mormonihierarkian alkuperästä ja kehityksestä. Quinnin kirja ei märehdi perinteistä historiaa, jota on kerrottu yhä uudelleen viimeisten yli sadan vuoden kuluessa, vaan painottaa (ja korjaa) väärin tehtyjä tulkintoja, jotka ovat hiipineet viralliseen, erityisesti Utahin MAP-kirkon, versioon historiastaa.

Tämä kaksiosaisen sarjan ensimmäinen osa käsittelee melkein yksinomaan hierarkiaa ennen Brigham Youngin kirkon Utahin kautta; vain viimeinen luku antaa esimakua tulevasta kakkososasta. Tämän vuoksi muidenkin mormonilahkojen luulisi kokevan kirjan sisällön tärkeänä historiansa — eikä vähiten seuraantokriisin — analyysinä.

Quinn pyrkii antamaan korjatun kuvan Melkisedekin pappeuden palautuksesta, joka virallisen historian mukaan tapahtui aivan varmasti ennen kirkon perustamista 6.4.1830. Kertomusten mukaan raamatulliset Uuden testamentin hahmot Pietari, Jaakob ja Johannes ilmestyivät Joseph Smithille ja Oliver Cowderylle v. 1829 ja antoivat heille Melkisedekin pappeuden "avaimet", jotka he puolestaan olivat saaneet Jeesukselta.

Quinn osoittaa, ettei sellaisille väitteille ole mitään todisteita. Tässä vaiheessa hän puolestaan esittää mielestäni hataria todisteita, joiden perusteella 'palautuksen' ajankohta olisi ollut v. 1830 — muutamia kuukausia kirkon virallisen perustamisen jälkeen.

Jos näin olisi, se aiheuttaisi ongelman nykyiselle kirkolle, sillä se väittää, että "vanhin" (eräs pappeuden asteista) voi olla ainostaan olemassa Melkisedekin pappeuden alaisena, ja että Pyhä Henki voidaan antaa ainoastaan Melkisedekin pappeuden valtuudella. Kuitenkin tällaista tapahtui ennen kuin Melkisedekin pappeus oli 'palautettu' ja siten miehet, jotka nimellisesti olivat "vanhimpia" toimivat oikeastaan ilman valtuutta kastaessaan ja konfirmoidessaan ihmisiä.

En kannata Quinnin teoriaa v. 1830 palautuksesta sen paremmin kuin kirkon virallista kantaa v. 1829 tapahtuneesta palautuksesta — jos ottaa huomioon, ettei edes kirkon omassa Käskyjen kirjassa, joka painettiin v. 1833, mainittu mitään tällaisesta "korkeammasta" pappeudesta eikä Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ilmestymisestä. Pappeuden palautus ja valtuus Jumalalta ovat kuitenkin niin ensisijaisen tärkeitä asioita mormonikirkolle, että luulisi sen tarinan olleen hyvinkin tarkasti selostetun, ja ilmoituksen olisi tietysti pitänyt olla mukana Käskyjen kirjassa.

On tietysti mahdollista, että Joseph Smith itse keksi idean Melkisedekin pappeudesta vaikkakin vasta v. 1833 jälkeen, mutta jos tutkitaan Smithille läheisten Oliver Cowderyn ja David Whitmerin lausuntoja, voidaan olettaa, että Cowderyn ja Sidney Rigdonin vaikutus pappeuden palautuksen tarinan luomiseen on todennäköisempi vaihtoehto.

Sivulla 166 Quinn näyttää hyväksyvän perinteisen legendan siitä, kuinka Brigham Young muuntui maagisesti Joseph Smithiksi. Quinn sanoo, että "Aikalaiset viittasivat Youngin muuntumiseen." Mikään Quinnin mainitsema viittaus ei kuitenkaan mainitse muuntumista, vaan vain manttelinperimyksen "selvyyden". Mormonien lehdessä Times and Seasonista (jota Kahdentoista koorumia kannattava toimitti) lainattu lause "Eliaan mantteli on todella laskeutunut Kahdentoista harteille" ei edes väitä, että ihmiset olisivat nähneet kokouksessa jonkin ihmeen tapahtuneen. Quinnin olisi ehkä pitänyt tarkistaa tätäkin asiaa vielä pidemmälle — ehkei se jostain syystä kiinnostanut häntä tarpeeksi, ja siksi toiseksi hän väittää yhä uskovansa mormonismiin. Esimerkiksi Richard S. Van Wagoner on myöhemmin osoittanut, että tämä "ihme" oli Utahin kirkon myöhemmin keksimä tapahtuma, joka auttoi sen kannattajia perustelemaan seuraantokriisin tulosta. Saa nähdä, muuttaako Quinn käsitystään ja selostustaan tästä asiasta, mikäli hän kirjoittaa teoksestaan uudistetun laitoksen.

Eräs tärkeimmistä asioista, joita Quinn tuo esille, on se, että Kahdentoista apostolin koorumilla ja/tai Brigham Youngilla ei ollut sen parempia oikeuksia tulla Joseph Smithin seuraajiksi koko kirkon presidentteinä kuin monella muulla — voidaan ajatella, että esimerkiksi Sidney Rigdonilla, Smithin omalla perheellä tai William Marksilla oli suuremmat oikeudet johtaa kirkkoa kuin Youngilla ja Kahdentoista koorumilla. Kahdentoista koorumilla oli ainoastaan selvät valtuudet johtaa niitä kirkon alueita, joilla vaarnoja ei vielä ollut perustettu.

Jos on kiinnostunut johtavan patriarkan ja johtavan piispan virkojen kehityksestä, niin niitäkin käsitellään kirjassa. Kumpikaan virka ei ollut hyvin määritelty, ja ne kehittyivätkin dramaattisesti vuosien kuluessa.

Kirja on välttämätön kaikille varhaisesta mormonihistoriasta kiinnostuneille, ja jossain määrin myös mormonismin opeista kiinnostuneille. Jo liitteet ovat kirjan hinnan arvoisia: niihin sisältyy yli 200 sivua kirkon varhaisten, ylimpien johtajien lyhyitä elämäkertoja vv. 1830-47; tietoa mormonien turvajoukoista 1833-47; osittainen mutta silti hyvin dokumentoitu lista daniiteista v. 1838; "Pyhän veljeskunnan" perustamiskokouksen pöytäkirjat; kaikkien Viidenkymmenen neuvoston alkuperäisten, yli viidenkymmenen jäsenen elämäkerrat, sekä 50-sivuinen, kirkon 17. ensimmäiset vuotta käsittävä tapahtumalista. 

Käskyjen kirja
Melkisedekin pappeuden palautuksesta
Sidney Rigdonista
Amerikkalainen sivu seuraannosta (off-site)

Mormoni Orson Scott Card arvostelee kirjaa väärin perustein

Quinn ei väitä, että kirkon johtajat "määräsivät ja palkitsivat toisinajattelijoiden murhaamisen ja pahoinpitelyn", niin kuin Orson Scott Card kirja-arvostelussaan väittää. Hän tuo kyllä esille todisteita siitä, että näin on saattanut olla, kun katsotaan lausuntoja, paikkoja ja muita saatavilla olevia todisteita, mutta ei väitä, että niin oli. Quinn ei myöskään väitä, että Smith olisi saanut aikaan pahimman daniittiväkivallan Missourissa ja että sen vuoksi mormonit olisivat ansainneet heihin kohdistetun vainon, niin kuin Card painokkaasti väittää hänen päätelleen. Quinn väittää sen sijaan, että Joseph Smith tiesi daniiteista ja tarjoaa paljon todisteita tälle väitteelle. Quinn tuo esiin myös runsaasti todisteita muista daniitteja koskevista kysymyksistä.

Card väheksyy Quinnin käyttöä, koska tämän materiaali hänen mielestään on vain luopiomormonin todistus. Ja kuitenkin suurin osa Quinnin käyttämistä lainauksista ja lähteistä on peräisin kuolemaansa asti Utahin kirkolle uskollisilta mormoneilta. Hän ei väitä mitään sinnepäinkään, että mormonit olisivat ansainneet saamansa kohtelun, vaan puhuu päinvastoin useassa kohdin — erityisesti käsitellessään Hauns Millin luona tapahtunutta verilöylyä, jossa 18 mormonia surmattiin, ja Carthagen tapahtumia. Sivulla 99 Quinn sanoo: "Mormonien suorittama missourilaisten ei-mormonien ryöstely vuonna 1838 oli lievää verrattuna anti-mormonistien miliisien käyttämään raakuuteen." 

Kuulostaako tämä Cardin korvissa tosiaankin kuin Quinn väittäisi, että mormonit saivat mitä ansaitsivat, vai onko hänen harhainen arvostelunsa merkki oikeauskoisen mormonin kieltäytymisestä uskoa, että varhaiset mormonit voivat tehdä jotain väärin, ja loukkaantumisesta siitä, että joku historioitsija valottaa joitakin noista väärinteoista?

Mormonihistorian vääristely ja sen jälkikäteen tapahtuva siilaaminen tosiuskovaisille näyttävät pitävän Cardin kaltaiset mormonit tilassa, jossa he luulevat joka ikisen mormoneihin kohdistuneen "vainon" olleen täydellisesti ja kerta kaikkiaan provosoimatonta.

Vielä eräs mielenkiintoinen kommentti Cardilta: "Ainoa kiusa on se, että Quinn ei voi lakata nälvimästä Joseph Smithin tapaa muutella aiemmin saamiaan ilmoituksia. Minusta vaikuttaa täysin loogiselta se, että Joseph Smith ei jättänyt vanhoja ilmoituksia koskemattomiksi saadessaan uutta valoa ja tietoa, vaan hän yksinkertaisesti muutti vanhoja ilmoituksia siten, että ne täsmäsivät hänen saamansa myöhemmän ymmärryksen kanssa." Nähtävästi Card tuntee, että Joseph Smith unohti koko jutun Pietarista, Jaakobista ja Johanneksesta kun hän julkaisi ilmoitukset ensimmäisen kerran. On myös outoa, että jos ilmoitukset tosiaankin olivat "Jumalasta" niin kuin Smith väitti, miksi sitten uusi ilmoitus samalta Jumalalta olisi ristiriidassa aeimman kanssa? Vaikka Smith olisikin antanut ilmi asioita, jotka hän sai tämän "uuden valon ja tiedon" kautta ajan myötä, miksi hänen olisi ollut tehtävä se salaa eikä rehellisesti myöntäen, että muutoksia tehtiin? 

Onko Card sitä mieltä, että historioitsijan pitää jättää ilmoituksiin tehdyt muutokset huomiotta? Sellainen muuttaisi koko Quinnin aseman historioitsijasta uskonpuolustajaksi. Card näyttää haluavan antaa Quinnin kirjasta sellaisen kuvan, että siitä mahdollisesti kiinnostuneet mormonikirkon jäsenet eivät kaikin mokomin lukisikaan sitä.

Card itse on melko tunnettu sci-fi-romaanien kirjoittaja.

Muutoksista
Vainosta
Sivuja Hauns Millin verilöylystä (off-site)
Orson Scott Cardin kirja-arvostelu (off-site)

Kustantajalta:

Joseph Smithin vuonna 1828 alkuun lähtenyt mormonien palautusliike viehätti käännynnäisiä yrityksen epä-hierarkkisen luonteen vuoksi. Juuri sen tähden, että sillä ei ollut pappeja, säädöksiä tai dogmeja. Smithin aikomuksena oli antaa jokaisen olla profeetta, ja kuka tahansa, joka tunsi itsensä kutsutuksi saarnaamaan, voi tehdä niin vapaasti ilman muodollista virkaa. Vasta seitsemän vuotta myöhemmin kuulivat mormonit ensi kertaa enkelien palauttamasta valtuudesta ja tarpeesta jäljitellä varhaisen kristillisen kirkon hierarkiaa. Samana vuonna (1835) järjestettiin Kahdentoista apostolin koorumi, mutta heidän valtansa ulottui ainoastaan jo järjestyneiden vaarnojen [hiippakuntien] ulkopuolisille alueille.

Kussakin vaarnassa sen johtaja valvoi hengellistä kehitystä ja piispa ajallisia tarpeita. Smithin marttyyrikuoleman aikaan 1844 kirkolla oli viisi johtavaa koorumia, joilla oli eri valtuuksia. Ilmeisin seuraaja Smithille olisi ollut Illinoisin vaarnan johtaja William Marks, joka vastusti salaisia moniavioisuuden, voitelun ja temppelipyhityksen rituaaleja sekä salassa tapahtuvaa poliittista toimintaa.

Salainen Viidenkymmenen neuvosto oli hiljattain asettanut Smithin Maan kuninkaaksi ja laittanut matkaan lähettiläitä muodostamaan liittoja Yhdysvaltoja vastaan. Vaikka suurin osa kirkon jäsenistä ei tiennyt mitään tällaisesta kehityksestä, niin Brigham Young Kahdentoista koorumin johdossa toimi päättäväisesti eliminoidakseen presidenttiyden vastustajat ja viedäkseen eteenpäin Smithin poliittisia ja opillisia uudistuksia ja sosiaalista kerrostumista.

Youngin 20. vuosisadan perintö on hyvin määritelty rakenne ilman varhaisen mormonismin spontaanisuutta ja tasa-arvoista kaaosta.

Historioitsija D. Michael Quinn tutkii myöhempien aikojen pyhien historian kahta ensimmäistä, myrskyisää vuosikymmentä. Hän osoittaa, miten tapahtumia ja oppeja pantiin ilman melua ja jälkeenpäin jo julkaistujen pyhien kirjoitusten ja virallisten aikakirjojen lomaan siloittelemaan usein myrskyisää ja sattumanvaraista kehitystä. Mormonismin byrokratisoituminen oli väistämätöntä, mutta se, miten se tapahtui, oli yllättävää ja kiehtovaa.

D. Michael Quinn on entinen Brigham Youngin yliopiston historian professori. Häntä on palkittu useilla palkinnoilla kuten Samuel F. Bemisin, George W. Eglestonin ja Frederick W. Beinecken; Mormonihistoriallisen seuran "Paras kirja" ja "Paras artikkeli"-apurahoilla; "Huomattava opettaja"-nimityksellä BYU:sta valmistuvien äänestyksellä. Hänet on myös kutsuttu luennoimaann Pariisin yliopistoon Fondation de la Maison des Sciences de l'Homme-säätiön kautta ja hän on saanut muitakin kutsuja. Hän on kirjoittanut teokset 

• J. Reuben Clark: The Church Years 
• Early Mormonism and the Magic World View 
• The Mormon Hierarchy: Origins of Power 
• The Mormon Hierarchy: Extensions of Power; and 
• Same-Sex Dynamics Among Nineteenth-Century Americans: A Mormon Example. 

• American National Biography 
• Faithful History: Essays on Writing Mormon History 
• Fundamentalisms and Society: Reclaiming the Sciences, the Family, and Education 
• Reader's Encyclopedia of the American West 
• Under an Open Sky: Rethinking America's Western Past and 
• Women and Authority: Re-emerging Mormon Feminism. 

Quinnin tutkimuksestaan saamiin huomionosoituksiin kuuluvat apurahat Amerikan Taide- ja tiedeakatemialta, Amerikan Tiedemiesseurojen neuvostolta, Henry E. Huntingtonin kirjastolta, Kansalliselta humanististen tieteiden rahastolta, rouva Giles Whitingin säätiöltä, Yalen yliopistolta sekä muilta tahoilta.

Brigham Youngin yliopiston akateemisesta vapaudesta
Lue mielellään myös Garn LeBaron Jr.n arvostelu kirjasta. Vertailun vuoksi voit katsoa, mitä eräällä ortodoksimormonilla, sci-fi-kirjailija Orson Scott Cardilla on sanottavaa teoksesta.
Selostus kirjan toisesta osasta Mormon Hierarchy: The Extensions of Power (Vallan laajentumat)